maanantai 18. syyskuuta 2017

Pitkän tauon jälkeen.





Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika.
Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä usein tai useamminkin olen ajatellut ettei tänne ole kovinkaan paljon kirjoitettavaa. Enkä ole kirjoittanut.

Jos olen täysin rehellinen; en ole kirjoittanut yhtään mitään. Pitkään aikaan.
Ja silti jossain tuolla se kutkuttaa: kirjoittaminen. Sanat. Se matka, jolle ne aina vievät.
Olen miettinyt että ehkä vielä sittenkin.

Kai olen kyseenalaistanut kaiken. Aivan kaiken mitä elämässäni on ollut. Siksi olen ollut hiljaa, katsonut mitä jää jäljelle.

Blogin tilastojen mukaan vielä täällä blogin puolella on ollut liikennettä, vaikka uusia tekstejä ei ole ilmestynyt aikoihin, siksi ajattelin antaa tälle vielä mahdollisuuden.
Ja pitkän kirjoittamattoman kauden jälkeen, ehkä tämä on se raivaussaha, jonka avulla suunnistaa eteenpäin.

Syksy on uuden alkua, niin se on minulla aina mennyt. Ja niin on myös nyt. Ja se tuntuu hyvältä.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kaukaa näkee lähemmäs.






Alkuviikosta vietin muutaman päivän hieman pohjoisemmassa, Kuusamossa. Teimme työporukan kanssa kevätretken hieman erilaisiin maisemiin, ja ainakin itselleni tuo irtiotti teki enemmän kuin hyvää.
Ei siinä, arki kotona perheen kanssa on hyvää, mutta joskus sitä tarvitsee pienen irtioton kaikesta. Sitä että maisemat vaihtuvat, on aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen.
Ja missäs muuallakaan omat ajatukseni olisivatkaan tuulettuneet paremmin kuin luonnon keskellä, ja siitä sainkin ilokseni nauttia muutaman päivän ajan.
Maanantaina kierrettiin Pieni Karhunkierros ja tuon 12 km aikana nautin kyllä jutustella kollegoiden kanssa, mutta ehkä sitäkin enemmän olla omissa ajatuksissani. Maisemat olivat upeat ja vaihtelevat ja siellä luonnon keskellä oli taas niin helppo olla ja hengittää. Kaikki kiire oli poissa, ja moni asia menetti merkityksensä. Joskus jotkut asiat saavat niin suuret mittasuhteet että tarvitsee mennä hieman kauemmas, jotta näkisi paremmin.
Tiistaina osa porukasta lähti jo kotimatkalle, mutta me pidemmäksi aikaa jääneet ajelimme Oulangan kansallispuistoon ja kävimme ihailemassa Kiutaköngästä, joka oli juuri saavuttanut tulvahuippunsa. Siinä veden pauhuessa ympärillä oli helppo hymyillä, nauttia siitä kaikesta mitä ympärillä näkyi ja kuului.
Paras tunne vaeltaessa on kyllä oikeastaan se kun huomaa ettei ajattele enää yhtään mitään. Kun huomaa miettivänsä vain seuraavia askelia eteenpäin, keskittäessä kaiken huomionsa siihen hetkeen, siihen mitä näkee ja kokee. Siinä vaiheessa tietää rentoutuvansa, ja niitä hetkiä tarvitsee aina tasaisin väliajoin. Ainakin minä tarvitsen, sillä välillä pääkopassa tuntuu pyörivän ne tuhat eri ajatusta samaan aikaan eikä mistään meinaa saada kiinni.
Mutta vielä otsikkoon palatakseni. Joskus pitää matkustaa hieman kauemmas, jotta näkee paremmin lähelle. Kun pyörii samoissa ympyröissä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kadottaa helposti oikean perspektiivin. Siksi ainakin itse kaipaan välillä pieniä irtiottoja arjesta ja normaalista elämästä, jotta asiat palaavat omiin mittasuhteisiinsa ja näen tietyt asiat aivan uudella tavalla. Eikä sen matkan tarvitse edes olla pitkä. Päivän piipahdus naapurikaupungissakin riittää, kunhan se on jotain muuta kuin normaalisti.
Paljon reissu herätti ajatuksia. Jotain mitä pitää vielä työstää. Uusia unelmia, uusia ideoita ja halua astua pois omalta mukavuusalueeltani. Tehdä jotain aivan uutta. Ja jos olen pitkään kokenut olevani hieman tuuliajolla, niin ehkä tuolla reissulla sain kiinni jostain aivan uudesta...

maanantai 22. toukokuuta 2017

Metsässä.




Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaa luonnossa. Oman pyörän ostaminen avaa kummasti tätä lähiseutuakin aivan uudella tavalla.
Useimmiten olemme saaneet miehen kanssa pyöräillä omissa oloissamme, joskus vastaan on taas tullut peura (se pelästyi meitä enemmän kuin me sitä), ja välillä pyörälenkit ovat kulkeneet tasaisia teitä pitkin, välillä taas umpimetsässä poluilla ja sen vieressä.
Luonnon keskellä mieli rauhoittuu. On helpompi hengittää. Viimeisetkin rippeet kiireestä karisevat kun autojen äänet kaikkoavat jonnekin kauas ja kuulee lintujen laulavan kaikkialla.
Yksi parhaimmista tuoksuista maailmassa on sateen jälkeinen metsä, se vie minut myös muistoihin, lapsuuteen ja leikkeihin kodin lähimetsässä.
Metsän keskellä löydän itsestäni myös sen tytön, joka lapsena olin. Näen parhaimmat majapaikat ja kiipeilypuut, notkelmat ja metsäpurot, joiden äärellä olisin lapsena istunut lukemassa ja kirjoittamassa. Jos muuten arjessa on välillä liiankin aikuinen, metsän keskellä voi hetken aikaa heittäytyä lapsuuteen ja mielikuvituksen tuomiin mahdollisuuksiin, tai ainakin tunnistaa nämä itsessään. Ehkä juuri siksi tällä hetkellä viihdyn metsässä parhaiten. Haen sieltä itselleni jotain uutta, uskallusta hypätä uudestaan mielikuvituksen syövereihin, siihen että uskaltaa taas laittaa itsensä likoon, kirjoittaa sisimpänsä tyhjäksi kaikesta siitä joka siellä jossain jo elää.

torstai 11. toukokuuta 2017

Kohti uusia unelmia?


Palaan vielä hieman edellisen tekstini aiheeseen; unelmiin nimittäin.

Kaikki unelmat eivät toteudu, sen ainakin itse olen kokenut useampaankin kertaan. Olenko pettynyt? Kyllä, joka kerta. Olenko lakannut unelmoimasta? Hetkeksi kyllä, mutta sitten kuitenkin sieltä jostain nostaa päätään ne pienemmät unelmat. Ne, joita en ole edes nähnyt suurempien viedessä kaiken tilan.

Olen sitä mieltä että edelleen meidän tulee unelmoida myös suuria. Niitä, jotka eivät välttämättä edes koskaan toteudu. Koska kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä, joskus pitää pettyä, ja elämä vain olisi todella tylsää ilman sitä.

Mutta kun ovi paiskautuu nenän edestä kiinni ja mustelmia tulee enemmän kuin tarvitsisi, on aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja nähdä kaikki se, mitä on. Ei meidän tarvitse tyytyä siihen mitä on, mutta on tärkeää nähdä kuinka paljon kaunista ympäriltä löytyykään. Nähdä arjen kauneus. Tehdä arjesta kaunista. Nauttia elämän pienistä pilkahduksista.

Ja joskus ei tarvita kuin yksi tai toinenkin tönäisy pois polulta. Lause, joka lausutaan kuin ohi mennen. Tai oma sisäinen halu ja pakko jollekin enemmälle. Tarvitaan muutama ravistelu ennen kuin silmät avautuvat ja näen, että se kaikki on ollut edessäni koko ajan, vain hautautuneena kaiken muun alle. Joskus pettymysten jälkeen on vaikeaa uskaltaa enää unelmoida, mutta joskus pitää käydä pimeässä jotta ymmärtäisi taas valon merkityksen. Ja joskus pitää kompastua, jotta näkee uuden polun edessään. 

Elämä on liian lyhyt sille, että kannattaisi luovuttaa. Siksi täytyisikin vain pitää kiinni niistä tämän päivän unelmista, sillä tämä päivä on ainoa mitä meillä on. Ja pitäisi tehdä niitä asioita, joita oikeasti rakastaa, niitä, jotka tuovat elämälle aivan erityisen merkityksen ja sisällön. Sillä unelmia tai ei, ne ovat kuitenkin niitä asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Ei kukaan viimeisinä hetkinään miettinyt elämän velvollisuuksia ja välttämättömyyksiä ja ajattele niiden tuoneen elämään väriä ja tunnetta. Sitäkin useammin lehdistä saa lukea juttuja siitä kuinka kuolinvuoteella, tai vakavasti sairaana ajattelee vain sitä, kunpa olisin sittenkin tavoitellut unelmiani, tehnyt jotain niiden eteen, uskaltanut tehdä enemmän enkä vain jäänyt omien vaatimusteni ja velvollisuuksieni vangiksi.

Tänään oman arkeni helmi oli pyörälenkki kuraisia teitä pitkin eräälle metsäjärvelle. Siellä laiturilla seistessäni ajattelin, että näistä hetkistä se arjen kauneus saa oman mausteensa, on se hopeareunus kaiken tiskaamisen ja muiden velvollisuuksien ympärillä. 

Ja kotimatkalla alamäkiä lasketellessani huomasin ajattelevani että vaikka yksi unelma ei toteudukaan, heräilee niitä uusia unelmia vähän kerrallaan. Niitä jotka ovat lähellä, saavutettavissa, ja niitä, jotka ovat olleet siinä koko ajan edessäni. Ja vähitellen huomaan myös haluavani lähteä kulkemaan niitä kohti...

tiistai 9. toukokuuta 2017

Kun unelmat eivät toteudukaan.







En aio kirjoittaa suurinta osaa Suomea puhuttavasta aiheesta; tästä jatkuvasta lumentulosta toukokuussa. En, vaikka tänäänkin sitä on satanut kerran jos toisenkin. 
Lumen sijaan kirjoitan unelmista, aiheesta josta kirjoitan kerran toisensa jälkeen, vaikka en kuitenkaan niin usein kuin pyörittelen näitä asioita ajatuksissani.

Blogeja ja lehtiä lukiessa yleensä painotetaan sitä näkökulmaa että unelmia kohti tulee edetä, pitää tehdä töitä niiden eteen, ei saa luovuttaa, ja kas, unelmat lopulta toteutuvat. Ei siinä mitään, en minä näistä mitään kiellä. On totta että unelmat eivät tuppaa toteutumaan jos niiden eteen ei tee töitä. Eikä tietenkään saisi luovuttaa, mutta. On se mutta. Aina ne unelmat eivät vain toteudu. Ei ainakaan sillä tavalla kuin itse haluaisi.

Joskus tuntuu että unelma toisensa perään katoaa saavuttamattomiin. Ne lentävät niin kauas ettei niistä näy enää mitään. Eikä aina ole kyse siitä että unelmat olisivat olleet liian suuria tai utopistisia, eikä edes siitä etteikö olisi itse tehnyt (melkein) kaikkensa niiden toteutumisen eteen. Kaikista ponnistuksista huolimatta jotkut unelmat vain lentävät kauemmas, siirtyvät melkein saavuttamattomiin.

Haastavinta on oma suhtautuminen tilanteeseen. Pessimisti ajattelee ettei minun elämässäni mikään koskaan onnistu, realisti toteaa että näin se meni tällä kertaa, optimisti kaiketi ajattelee että ehkäpä se unelma toteutuu vielä joskus.

Joskus unelmat ovat niin absurdeja ja määrittelemättömiä, ettei niiden toteutumatta jäämiseen osaa edes reagoida kovinkaan suuresti. Joskus unelmat ovat kuitenkin niin lähellä että niitä voisi melkein koskettaa, ja silloin se kirpaisee huomattavasti enemmän. Joskus niin voimakkaasti että tuntuu kuin maa katoaisi jalkojen alta.

Siitä pääsenkin taas toisen lempiaiheeni pariin; asenteen nimittäin.
On asenteesta kiinni miten suhtautuu elämän vastoinkäymisiin ja pettymyksiin. Jääkö makaamaan vai nouseeko ylös ja jatkaa eteenpäin. Omasta näkökulmastani vaihtoehtoja ei ole kuin yksi; eteenpäin jatkaminen meinaan. Suurten unelmien romuttuessa on aika panostaa tähän hetkeen ja toteuttaa niitä arjen pieniä unelmia. Ehkä vielä joskus on niiden suurempienkin unelmien aika, mutta juuri nyt on tämä päivä sen pienet unelmat. Ne jotka tekevät tästä päivästä ainutlaatuisen. Ja pian sitä huomaakin että elämä on hyvää juuri nyt ja juuri näin!

(Ja on melko vaikeaa kirjoittaa aiheesta yleiseltä tasolta. Joskus kun tein päätöksen, etten kirjoita tänne kovinkaan tarkasti henkilökohtaisista asioistani, ja siitä päätöksestä pidän kiinni edelleen.)

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kyytiä kyynisyydelle.




Uteliaisuus kyynisyyden voittavana filosofiana, näin kirjoittaa Teppo Vapaus Nälkä-lehden pääkirjoituksessa. Jäin miettimään tuota ajatusta hieman pidemmäksi aikaa. Sillä niinhän sen pitäisi olla; uteliaisuuden pitäisi elämässämme olla niin suurta ettei enää jäisi tilaa kyynisyydelle. Mitä enemmän annan uteliaisuudelle tilaa elämässäni, sitä vähemmän elämästäni löytyy kyynisyyttä.

Meistä jokainen on varmasti kohdannut kyynisiä ihmisiä, moni meistä on myös ehkä huomannut itse muuttuneensa kyyniseksi. 
Olen suurimmaksi osaksi osannut elää tietynlaisessa kuplassa, olen osannut sulkea monet asiat ulkopuolelle, olen jaksanut uskoa huomiseen ja parempaan. Vuosi sitten kuitenkin huomasin että nämä piirteet olivat katoamassa; olin muuttumassa kyynniseksi ja se pysäytti.

Lapsi on luonnostaan utelias, halukas tutkimaan maailmaa, ja jos seuraa lapsen toimintaa, havainnoi lapsia ympäristöään aivan eri tavalla kuin me aikuiset. Ja siihen lapsenomaisuuteen pitäisi osata palata. Pitäisi potkaista se kyynistynyt tylsä aikuinen pihalle ja antaa tilaa sille uteliaalle lapselle, joka sisimmässämme on. Uteliaisuus raivaa tilaa uusille seikkailuille, uusille mahdollisuuksille. Uteliaisuus avaa silmiä näkemään asioita uudella tavalla, tämän kaiken kyynisyys tappaa pois jos se saa sijaa.

Taas päädyn lopulta lempiaiheeseeni; siihen kuinka asenne ratkaisee. Miten asennoidun elämääni: kyynisesti, vai uteliaana mitä se voisi minulle tarjota? Siinä on aikamoinen ero!

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Tänään valitsen olla onnellinen.




Eilen istuin kylälaiturillamme ja ajattelin että juuri nyt olen onnellinen. Aurinko paistoi, talvitakissa tuli kuuma ja joki virtasi edessäni kertoen keväästä. Kurkiaura lensi taivaalla ja minä hymyilin.
Instagramiin kirjoitin alimman kuvan yhteyteen Today I choose to be happy. Tänään valitsen olla onnellinen. Sillä niin ajattelen. Minä voin valita olla onnellinen. Tai vastavuoroisesti keskittyä siihen kaikkeen, mikä on huonosti ja ajatella olevani onneton.
Voin valita nähdä elämässäni harmauden sijaan enemmän värejä. Voin valita nauttia elämästäni juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on (ja voin silti tehdä töitä sen eteen että elämäni voisi olla vieläkin parempaa). Voin valita hymyillä tai murjottaa, ja kummallakin on vaikutuksensa siihen millainen päivästäni muotoutuu.

Millaisia valintoja sinä teet juuri tänään?

Pitkän tauon jälkeen.

Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika. Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä use...