Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2013.

Omaa aikaa.

Tänään on viimeinen mahdollisuus tehdä jotain sellaista, jota oikeasti haluan., sellaista jota en voi tehdä lasten kotona ollessa. Tänää kun kuopus on viimeistä päivää päiväkodissa ja pojatkin viimeistä päivää koulussa, huomenna on edessä enää todistusten jako.

Ajattelin että teen jotain erityistä. Jotain spesiaalia.
No, enpä ole tehnyt yhtikäs mitään.

Eilen olin Helsingissä ja olisin halunnut käydä taidenäyttelyssä, mutta useassa taidemuseossa näyttelyt olivat juuri vaihtumassa ja museot suljettuina ja niissä, jotka olivat avoinna, ei mennyt mitään sellaista näyttelyä, joka minua olisi kiinnostanut. Niinpä kiertelin muutamassa kaupassa ja lounastin mieheni kanssa ja se siitä.

Ja ei taidenäyttelyä tänäänkään, sillä edes täällä kotikunnassani ei ole juuri nyt kiinnostavaa näyttelyä meneillään.
Ajattelin, että olisin voinut tämän viimeisen hiljaisen aamupäiväni kirjoittaa. Mutta kun en oikein saa mistään kiinni. Kässäri tökkii pahasti eikä se saa minua innostumaan. Ehkä joskus pitää vai…

Matkan varrelta.

Kuva
Juoksu on ollut se, jonka avulla olen saanut ajatuksiani järjestykseen. Kun kaikki on sekaisin vedän lenkkarit jalkaani ja juoksen. Kummasti askeleiden lähtiessä rullaamaan myös ajatukset loksahtelevat paikoilleen. Tänään oli taas sellainen kuhina pääkopassa että päätin aloittaa juoksukauteni.


En tiedä selkenikö yksikään asia juuri tänään, mutta ainakin sain jätettyä turhan ärsyyntyneisyyteni ja turhautumiseni lenkkipolulle. Eikä vain turhautumista tai ärsyyntymistä. Tunteet ovat pinnassa joka päivä, sillä kuopus on viimeisiä päiviä päiväkodissa. Syksyllä me olemme jo jossain muuaalla ja vihaan hyvästejä. Eilen hyvästeltiin kuopuksen omahoitaja, joka jäi lomalle jo nyt. Tänään pitää hyvästellä yksi hoitajista taas ja loput perjantaina. Olen juuri ja juuri pystynyt olla itkemättä, mutta en tiedä mitä tästä tulee. Ajattelin kuitenkin niin, että haikeus on hyvä tunne. Se kertoo että joku ihminen on koskettanut minun elämääni, ollut minulle jollain tavalla tärkeä. Kuopuksen päiväkotiryhm…

Auta kielentutkijoita ja osallistu ksyelyyn!

Mitä mieltä olet suomen kielen tilasta ja kielenkäytöstä? Häiritsevätkö puhekielisyydet? Kaiveleeko kapulakieli? Rikastavatko lainasanat suomea?
Käy vastaamassa kyselyyn täällä. Vastaajien kesken arvotaan palkintoja.
(Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos.)

Sunnuntairetkellä.

Kuva
Asumme aivan entisen varuskunta-alueen kupeessa. Kerrostalomme pihan ja varuskunta-alueen erottaa toisistaan vain verkkoaita, jonka portti on pysyvästi auki. Ja me olemme käytttäneet tilaisuutta hyväksemme. Kolmen asuinviikkomme jälkeen olemme viettäneet alueella aikaa useampaan otteeseen, sillä alue kiinnostaa hyvin paljon koko perhettä. Poikia kiinnostaa tietenkin kaikki armeijaan liittyvä, perheen prinsessa menee sotaleikeissä mukana myös, minua kiinnostaa alueen historia ja miestä sen kuvauksellisuus, vaikka ei se minullakaan kauas jää.


Jokaisessa asuinpaikassamme on ollut se jokin oma juttu, mikä on tehnyt siitä erityisen, joka on saanut sen jäämään mieliimme. Edellisessä paikassa sitä oli mahtavat ulkoilumahdollisuudet, metsätiet ja talvisin pelloilla kulkevat polut ja mahdollisuudet laajentaa kulkureittejämme. Nykyisessä asuinpaikassamme se on epäilemättä tuo varuskunta-alue ja sen historiaa huokuva ilmapiiri. Se kaikki vain saa mielikuvitukseni laukkaamaan ja voin melkein näh…

Ohi on.

Nyt olisi kevät opintojen suhteen pulkassa. Eilen oli kasvatustieteiden viimeinen tentti ja tänään viimeinen kokoontuminen Kirjoittamisen opettamisen perusteet -kurssista.
Olo on helpottunut.
Opiskelu kyllä on ollut mukavaa, mutta varsinkin tämä kevätlukukausi on ollut raskas. Tammikuun työstin romaanikässäriä valmiiksi opintojen ohessa. Kasvatustieteiden tentit ovat teettäneet töitä, paljon enemmän kuin syksyllä suoritustapana olleet teemapäiväkirjat. Sitten saatiin tieto, että asunto, jossa olimme vuokralla menee myyntiin, sitten tuli tieto että pitää muuttaa. Huhtikuu meni tavaroita karsiessa ja omaisuutta laatikoihin taas kerran pakatessa, on ollut huolta läheisten terveyden puolesta ja hämmennystä meidän perheen tulevaisuudesta.

Mutta nyt on helpompaa. Asiat ovat sujuneet kuitenkin omalla painollaan ja minä ja muut olemme hengissä. Koulusta kotiin ajaessa olo oli helpottunut, nyt on aikaa vain olla ja levähtää. Toisaalta olo oli haikea. Näillä näkymin en ole enää koulussa syksyll…

Unelmista.

Unelmat antava elämälle merkityksen, intohimoa elmää kohtaan.
Yllä oleva ajatus taisi löytyä kasvatustieteiden materiaaleistani. Fiksuna en ole kirjoittanut ylös ajatuksen kirjoittajaa, vaikka kuinka olen kuluneiden vuosien aikana oppinut tieteellisenkin kirjoittamisen perussäännöt; viittaamisen, lähteiden merkitsemisen ynnä muun sellaisen.
En jaksa väittää, että (yksinomaan) kirjoittaminen antaisi minun elämälleni merkityksen, antaako kirjoittaminen loppujen lopuksi ollenkaan merkitystä elämälleni? En halua, että kirjoittamisesta tulee minulle koskaan pakkomielle, asiaa joka hallitsisi elämääni. Vaikka rakastan kirjoittamista, vaikka haluan tehdä sitä työkseni, sitä mistä nautin niin suunnattomasti, en halua että se olisi koskaan niin keskiössä että monet muut tärkeät asiat jäisivät sen varjoon.
Kuitenkin kirjoittaminen on ollut unelmani. Eikä vain pöytälaatikkoon kirjoittaminen, vaan olen haaveillut julkaisemisesta hyvinkin kauan. Ei tämä ole antanut elämälleni merkitystä, mutta se …

Muutoksia.

Blogi on elänyt hiljaiseloa, vaikka sen kirjoittajan elämässä ei hiljaiseloa ole näkynyt. Kuluneiden viikkojen aikana on pitänyt hoitaa perheen muutto asunnosta toiseen, olla huolissaan lähipiiristä ja hoitaa opiskelut siinä sivussa. Mutta tuntuu siltä että minä ja muut olemme selvinneet tästä hengissä.

Viime vuonna tähän aikaan taisin kirjoitella jo ahkerasti seuraavaa kässäriä, sillä kirjoittamisen perusopinnoissa toukokuu oli jo hyvin hiljaista aikaa. Niin on aineopintojenkin suhteen ollut, mutta tuo kasvatustieteiden appro on teettänyt töitä sitten senkin edestä. Työn alla olevan kurssin yksi tentittävistä kirjoista on ruotsiksi, joten toisen kotimaisen henkiin herättäminen melkein 13 vuoden tauon jälkeen on raastanut aivonystyröitäni pahemman kerran. Mutta ehkä selvisin siitäkin hengissä...

Arjen hektisyys on vaikuttanut siihen etten ole pahemmin ehtinyt ajatella julkaistua kirjaa. Se on saanut elää omaa elämäänsä jossain kaukana minusta ja kaukaiselta se tuntuukin. Toistan itseä…