Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2013.

Toisin tekemistä ja rajojen rikkomista.

Kuva
Olen miettinyt paljon toisin tekemistä, kaavojen rikkomista. Kirjoitin siitä kasvatustieteiden esseessäni myös, siitä kuinka aina on mahdollisuus toimia toisin, vastustaa sitä miten ennen on toimittu. Ja se on kiinnostava aihe pohtia vaikka en siitä tänne nyt pitkästi naputtelekaan.
Eikä kyseessä tarvitse aina olla se, että taistelee yhteiskunnan totuttuja tapoja vastaan tai suvun tai perheen totuttuja tapoja vastaan. Joskus voi olla kyse myös siitä että tietoisesti päättää toimia toisin kuin olisi itse aikaisemmin toiminut. Että rikkoo ennen kaikkea omia rajojaan, se kaiketi on tärkeintä.

Minua on viime aikoina inspiroinut Vanessa Mae, sillä klassisen musiikin ystävälle hänen musiikkinsa tuo jotain uutta. Vanhat kappaleet saavat uuden elämän, mutta myös täysin uudet kappaleet rikkovat perinteisen viulumusiikin rajoja. Ja se on ihailtavaa. Ja vaikuttaapa tähän inspiroitumiseen jonkusen verran myös se että juuri Vanessa Maen musiikki on yhden työn alla olevan romaanini henkilön musiik…

Kiipeämisestä.

In his childhood in the 1930s, young Mihaly loved to climb the hills of his native Hungary, and the larger mountains just across the border in Czechoslovakia. Why does someone climb a mountain? The obvious answer to the question is “to get to the top,” but Mihaly, like all mountain climbers, knew that he didn’t climb mountains to get to the top. That’s why mountain climbers answer the question with a half-joking reply, “because it’s there.” Mihaly climbed for the sheer pleasure of climbing.                                                  (R. Keith Sawyer; Explaining creativity - The science of Human Innovation)
Tuo katkelma löytyi luovuusmateriaalista, jota luen parhaillaan. Tai jota minun olisi ehkä pitänyt lukea. En kuitenkaan lukenut muutamaa sivua enempää kun tuo viisiveeni päätti juuri samaan aikaan opetella kirjoittamaan ja näytti minuutin välein uutta kirjoittamaansa sanaa. Joskus näin. (On muuten ihailtavaa millä intensiteetillä lapsi asioita tekee. Kun on päättänyt oppia kirj…

Arkea ja juhlaa.

Kuva
Arki jatkuu myös mukavan viikonlopun jälkeen, jatkuu omalla painollaan.
Viikonloppu oli mukavaa yhdessäoloa siskoni perheen kanssa, lenkkeilyä iltahämärässä, olemattomien karhujen pelkäämistä ja hervotonta kikattamista keskellä hiljaista kylätietä.
Oli se myös lenkkeilyä valoisammallakin, metsässä rämpien, kaikesta mahdollisesta jutellen ja yhdessäolosta nauttien.
Viikonloppu oli myös mukavaa juhlintaa kummitätini pyöreiden vuosien merkeissä. Ja juhlat olivat hyvää ruokaa, musiikkia, sukulaisia ja rentoa yhdessäoloa. Tuntui että hymyilin paljon, toivottavasti tein niin kasvolihaksillanikin sillä sisäisesti hymyilin ainakin, leveästikin vielä!
Mutta oli viikonloppu myös haikeita tunnelmia. Lähtemistä, palaamista tänne, tähän arkeen, tähän paikkaan ja niihin sanoihin, joita emme juuri nyt sano ääneen.

Mutta päivä kerrallaan, katsotaan mihin tuuli meidät kuljettaa. Sitten joskus, sillä nyt on aika olla tässä, olla kaikesta huolimatta.

Ja viime päivät olen kirjoittanut kuin tuulispää, tanssinut…

Tänään...

...olen pitkästä aikaa nähnyt vaivaa hiusteni eteen, tehnyt muutakin kuin asetellut niitä pinnien ja ponnareiden avulla kuosiin.

...olen ollut taksikuskina, tankannut auton, täyttänyt jääkaappia.

...hakenut alakerran kuivaushuoneesta eilen illalla sinne viemäni pyykit ja pessyt koneellisen uusia.

...olen pakannut tarvittavat vaatteet mukaan viikonloppureissua varten.

...olen laittanut lounasta minulle ja kuopukselle.

...olen kirjoittanut kakkoskässäriä taas ja olen niin iloinen. Se tuntuu tällä hetkell niin hyvältä.

...olen saanut palautetta ensimmäisestäni. Ja vaikka täältä netin ihmemaailmasta ei niitä arviointeja löydykään, niin minulle riittää se, että olen saanut lukijoilta palautetta. Enemmän kuin ihan hyvä -palautetta. Kannustusta siihen että tämä on minun juttuni.

...aamun sateen jälkeen aurinko pilkistelee jo pilvien raosta.

Ja pian mies tulee kotiin ja me pakataan auto. Sitten haetaan pojat ja suunnataan kulkumme kohti Keski-Suomea.

Ja tänään minä hymyilen, hymyilen koska joskus asia…

Päivän asuja...

Kuva
Monissa blogeissa kirjoittajat esittelevät päivän asujaan ja ideahan on sairaan hauska, ainakin omalla kohdallani kun käyttämieni vaatteiden kohdalla ostopaikat ja merkit ovat luokkaa kirpputori, siskon vanha. Mutta ei niillä merkeillä niin väliä, pääasia että tuntuvat hyvältä päällä ja minä olen niissä kotonani.
Ja meillähän ei ole kotona kokovartalopeiliä, joten nämä taidokkaat ja selkeät kuvat on otettu kerrostalomme alaoven lasin heijastuksesta. Nokkelaa, eikö?
Ei sen pidempiä jaaritteluita, on hyvä kirjoitusvire päällä, joten paras hakata näppäimistöä niin kauan kuin intoa riittää...







Nyt se on tehty, päivän asuja blogipostauksen verran. Mutta joo. Perusajatuksena mukavuus, joskus on mukava vetää viimeisen päälle, mutta huomaanpa että oma tyylini on vähitellen löytymässä. Erilaisten vaatteiden yhdistelemistä, naisellisuutta, mutta myös pieni ripaus boheemiutta tai mikä se oikea sanat nyt sitten olisikaan. Ja selkeästi nuo buutsit ovat olleet tämän syksyn juttu, siskon vanhat nekin muut…

Tämän päivän tunnelmia.

Kuva
Syksy on kaunista, se on niin kaunista kuin sen vain tahtoo olevan. Olen seissyt ulkona ja nauttinut siitä että on syksy, että on värikkäitä lehtiä, on syksyn tuoksu, on niin kolea ilma, että kiedon villahuivia tiukemmin ympärilleni. Tänään olen nauttinut myös siitä että ulkona sataa vettä, se on juuri tänään niin kodikasta, se antaa luvan käpertyä tänne kodin lämpöön.
Tänään viimeistelin kasvatustieteiden esseeni, se on nyt lähettämistä vaille valmis. Ja olen tehnyt viikkosiivouksenkin kun tuo niska-hartiaseutu vaatii taukojen pitämistä. Imurointi oli tänään se hetki kun minua ei särkenyt, huonompi juttu. Kohta meillä on liian siistiä...
Tänään olen kuunnellut enemmän itseäni, ympäristön vaatimuksia vähemmän. Olen ollut väsynyt, mutta silti elämä hymyilee, ainakin nyt kun tahmeaakin tahmeampi aamu on enää haalea muisto vain. Tänään tajusin myös sen että elämä on hyvin niin kauan kun muistaa elää vain sitä päivää. Heti kun alan miettiä tulevaa seesteisyys on poissa. Ei pitäisi, pitäi…

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa...

Kuva
Elämä on joskus yksinkertaista, aina kun siitä ei tee niin monimutkaista. Sen kun muistaisi useammin.
Ja kun ei mieti sitä mitä on menettänyt tai mitä ei edes ole saanut vaan keskittyy siihen mitä on, saa elämästä paljon enemmän. Kun ei murehdi menneitä, ei kurkottele liikaa tulevaisuuteen. Elää ja hengittää sitä päivää vain. Että on elossa, että on se päivä.

Tai että on ystäviä. Yksi jonka kanssa olemme tunteneet lapsuudesta lähtien (eli kauan siis...) ja vaikka lapset sairastavatkin puolin ja toisin eikä aina nähdä, niin kuitenkin soitellaan, eikä aina edes tarvitse soittaa kun tietää että toinen on siellä.
Toinen jonka kanssa olemme kuluneen puolen vuoden aikana nähneet enemmän kuin koskaan, soiteltiin juuri perjantaina kitaroita ja juteltiin. Ja sitten kolmaskin ystävä mahtui edelliseen viikkoon, sellainen ystävä joka jaksoi pitää yhteyttä vaikka minä olin hiljaa. Ja käveleskeltiin pitkin Helsinkiä, istuttiin kahvilassa ja juteltiin.

Tai että saa kirjoittaa. Välillä mietin sitä että o…

Syksyisiä päiviä.

Kuva
Syksy on lempivuodenaikani, sille ei vain voi mitään. Luonnon väriloisto, lisääntynyt vaatetus helteiden jälkeen, pimenevät illat, kynttilät ja kuuma kaakao. Ja ehkä ennen kaikkea syksyn tuoksu, se kun joskus seisahtuu, pysähtyy kaikesta ja vetää syvään henkeä, siinä on minun syksyni parhaimmillaan.

Tai siinä kun viime viikolla, taisi olla torstaina, ajoin läpi maalaismaisemiemme aamusumussa. Se oli vain niin uskomattoman kaunista. Kaunein otos olisi tullut siinä mutkassa, jossa oikealla puolella oli kaksi hevosta haassaan, aurinko pilkisti hieman ja kaunis sumu häilyi koko maiseman yllä. Jos kohta olisi ollut parempi olisin pysäyttänyt auton ja ottanut kuvan, nyt oli tyydyttävä taltioimaan se muistiini.

Yllä oleva pieni taulu on makuuhuoneessamme hyllyn päällä. Tuo on se jonka näen viimeisenä ennen nukahtamistani ja ensimmäisenä herätessäni. Koska joskus siitä tarvitsee muistutuksen, että muistaa elää tätä päivää, että muistaa uneksia tulevasta, haaveilla ja toivoa, mutta että oppii menn…

Sukeltamisesta.

Tänään mietin miksi kerta toisensa jälkeen kirjoitan raskaista aiheista?

Esikoisromaanini käsitteli avioeroa, itsemurhaa ja alkoholismia. Ei ihan kevyimmästä päästä siis.
Työn alla olevassa kakkoskässärissä sivutaan sota-aikaa, hiljaisuutta, kuolemaa...ei kevennystä aihepiiriin tiedossa.

Joskus olisi mukava kirjoittaa jostain kevyestä, jotain helpompaa, jotain joka ei veisi niin syvälle, mutta en oikeastaan usko niin tapahtuvan. Koska minä en ole kevyt ihminen, en osaa olla kevyt ja kirjoittaa sellaisista asioista. Kirjoitan siitä mitä löytyy syvältä, kirjoitan tummista sävyistä, mutta myös väreistä kaiken sen keskellä.

Kai minä vain haluan kerta toisensa jälkeen sukeltaa sinne syvyyksiin ja katsoa mitä löydän. Kirjoitan niistä asioista jotka tuntuvat sisimmässäni, mutta en kirjoita kuitenkaan itsestäni.

Mutta sukellusasentoni on selkeästi edelleen pielessä, sillä niskani ilmoittaa melko tehokkaasti koneen ääressä vietetystä ajasta. Selkäni on paremmassa kunnossa kuin aikoihin ja kuluneen …

Työpisteeni.

Kuva
Sadan blogipostauksen idean käyttäminen jatkuu, tänään vuorossa työpisteeni esittely.

Siinä työpiste on harvinaisen siistinä. Ja tunnustan että saatoin kuvaa varten levitellä papereita ja kirjoja pöydälle, aivan kuin olisin juuri tekemässä jotain todella tärkeää...

Nykyisessä asunnossamme työpöytä on olohuoneen nurkassa, oikealla puolella kuvaa näettekin sohvan, punaisen sellaisen, joka muuten oli yksi kalustehaaveeni...hmmm...9 vuotta sitten. Se on palvellut hyvin ja palvelee edelleen.

En tiedä kuinka motivoiva tämä taulu työpisteessä on? Päiväunia vetelvät raksamiehet Rockefeller Centerillä kuitenkin majailevat kehyksissään pöydällä. Tämän asunnon kun piti olla väliaikainen niin ei vaivauduttu tekemään turhia reikiä seiniin (taulujemme mielenkiintoisesta sijoittelusta saisi kyllä oman postauksensa...).

En tiedä johtuuko työtuolista vai pöydästä vai kannettavasta vai näiden kolmen yhdistelmästä, mutta kärsin järkyttävistä niska- ja hartiasäryistä hyvin nopeasti. Joten viime päivinä olenk…

Tyhjäystä.

Kuva
Olo on yhtä karu kuin yllä olevan kuvan maisema. En tiedä miksi, mutta luulen että tällä hetkellä on paras vaihtoehto lähteä pienelle lenkille pyörällä tai jalan ja yrittää selvitellä ajatuksiaan.
Pitäisi kirjoittaa sähköposteja, suunnitella venäjän tuntia, kirjoittaa esseetä ja viilata toista, lukea vähän oppiainekirjallisuutta ja selviytyä aamuisen työkkärikäynnin aiheuttamasta ketutuksesta. Viime aikoina olen ollut maailman epäsosiaalisin ihminen, mutta joskus on tällaisiakin aikoja.
Mutta jospa pienelle lenkille niin jaksaa loppupäivän paremmin. Jos tämä olo tästä helpottuisi. Epämääräiset ärsyyntymisen tilat ovat ärsyttävimpiä. Kun olisikin tiedossa syy olotilalle niin asialle voisi tehdäkin jotain...

Lisäystä noin tuntia myöhemmin: Takana 10 km pyörälenkki ja ainakin olo on aika ventti...pääkopan tilasta en osaa vielä sanoa... ;)

Kohti viikonloppua.

Aamulla oli tarkoitus että olisin lähtenyt pienelle pyörälenkille kuopuksen kanssa, mutta kas, eipä lähdetykään. Sen sijaan istuskelin koneella ja mietin mitä ihmettä työhakemukseen oikein kuuluisi kirjoittaa. Joo, edellisestä kerrasta on aikaa.
Ja kun tiedän että minusta olisi tuohon työhön, pätevyyttä löytyisi ja taitoa, innosta puhumattakaan.
Ei se ole vieläkään valmis, mutta onneksi hakuaikaa on vielä roimasti jäljellä.

Ja sitten olen kirinyt asettamiani aikatauluja kiinni ja viilannut yhden Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin oppimistehtävistä kutakuinkin kuntoon.
Ja ainakin kuukauden tauon jälkeen avannut vielä sen kasvatustieteiden esseenkin, jonka pitäisi olla tämän kuun loppupuolella palautettuna. Aika oli itse asiassa tehnyt tehtävänsä ja muokkaaminen on hyvässä vauhdissa.

Ja otin itseäni niskasta kiinni ja hoidin venäjän opettamisen aloittamisen vihdoin ja viimein kuntoon. Ja ei kun tunteja viimeistelemään (tai niiden suunnittelua aloittamaan...)

Ajattelin kurkistaa vielä …

Päivän päälimmäisiä.

...ettei tarvita niin isoja juttuja, että ihminen on onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tiedän että minun pitäisi ulkoilla kuopuksen kanssa enemmän aamupäivisin, mutta eipä vain olla ulkoiltu. Tänään sentään käveltiin aamupäivästä kirjastoon ja ruokakauppaan. Tylleröinen hyppi iloisena eteenpäin uusissa lempilenkkareissaan ja minä ihailin puita, jotka syksy on jo alkanut värittää kohti syksyä.

...kotiäitivuosistani huolimatta ansioluetteloni ei näyttänyt kuitenkaan täysin tyhjältä. Olen joskus elämässäni tehnyt töitäkin, joten työkokemustakin sain listattua. Erityisen ylpeä saan kyllä olla muusta aktiivisuudestani, sillä luottamustoimia ja muuta toimintaa oli ihan mukavasti ja ne tukevat vielä hakemaani paikkaa. Hakemus on vielä kirjoittamatta, mutta päässä sekin jo hahmottumassa.

...en edes muista koska olen viimeksi hakenut töitä. Tai ollut työhaastattelussa. Enkä voi kirjoittaa olevani ahkera, rehellinen ja tunnollinen, sillä sitä ovat kaikki muutkin hakemuksissaan. Jotain persoo…

Epävarmuudesta.

Kuva
Se mitä ajattelin tänään aamulla oli että mikään ei ole hankalampaa kuin epävarmuus. Kun se on aika epämiellyttävä olotila, varsinkin jos se sana kuvaa omaa elämää juuri nyt. Koko elämää.
Ja sitten luin hieman terapeuttiseen kirjoittamiseen liittyvää kirjaa, jossa artikkelissa Reflektiivisyys ja refelksiivisyys kirjallisuusterapiassa Terhikki Linnainmaa toteaa seuraavaa:
Toinen tärkeä näkökohta reflektiivisessä kirjoittamisessa epävarmuuden siedon ohella on vakava leikillisyys. Leikillisyys tarkoittaa sitä, että osallistujat haluavat muovata epävarmuudesta positiivisen voiman ja kokeilla vaihtoehtoja sekä olla valmiita seikkailuun.Ja mietinkin miten minun sisäisen epävarmuuteni ja elämäni epävarmuuden voisi muovata positiiviseksi voimaksi. Koska ajatuksena se kuulostaa kiehtovalta. Sillä niinhän se on, tai voisi olla. 
Toisaalta se että elämässä ei ole tällä hetkellä kovinkaan varmoja suuntaviivoja mihinkään suuntaan antaa mahdollisuuden tuolle vaihtoehtojen kokeilulle tai seikkailuun hy…

Kuusi kuvaa kesästä.

Kuva
Päätinpä sitten hyödyntää listaamiani juttuideoita. Joten tässä ensimmäinen. Kuusi kuvaa minun kesästäni. (Kyllä, listassa luki kahdeksan kuvaa. Vuodenaikojen määrä selkeästi vähän hukassa...)


Kesäkuussa minä ja lapset lomailimme. Olimme rannalla ja kiersimme sukulaisilla.  Serkukset viettivät paljon aikaa yhdessä!

Kesäkuuhun liittyi myös paljon kaunista suomalaista maisemaa.

Heinäkuussa Suomi-maisemat jatkuivat. Kuva Karijoen ja Isojoen rajamailta. Voiko tämän suomalaisempaa enää olla?

Heinäkuussa viikonloppu Aulangon kylpylässä teki hyvää.

Elokuussa päiväristeily Tallinnaan oli ihana. Rentouttava.

Elokuussa alkoi taas arki. Toisaalta haikeaa, toisaalta myös helpottavaa. Ilmojen viiletessä on ollut mukavaa kaivaa esiin saappaat ja farkut...

Olisi muuten voinut laittaa useammankin kuvan per kuukausi. Minähän olen positiivisesti väittänyt ettei kesässäni ole tapahtunut mitään, mutta jo näiden kuuden kuvan kautta sai ihan hyvän näkymän siihen, että kesä on ollut ihan mukava. Ja jotenkin niin peri…

Hiljaisuuden jälkeen.

Kuva
Melkein kahden viikon blogihiljaisuus. Ehkä sekin on tehnyt ihan hyvää...
Elämässä on tapahtunut paljon ja toisaalta ei mitään, mutta kallistun ehkä tuon ensimmäisen vaihtoehdon kannalle.
On asioita, joista en lähde täällä blogissa tilittämään, asioita jotka kuuluvat jonnekin muualle. Mutta nyt elämä alkaa taas hymyillä. Viime maanantaista eteenpäin mottoni on ollut kaasu pohjaan ja kohti uusia pettymyksiä, mutta vähitellen haluan ajatella jo toisin.

Mutta jos ei nyt pelkkiä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, niin viikko sitten lauantaina vietin todella ansaitun vapaapäivän kotiarjestani ja lähdin ystäväni kanssa päiväksi Tallinnaan. Päivä oli upea ja kummankin tavoite sama. Kävellään vanhassa kaupungissa, syödään hyvin, juodaan kahvit ja jutellaan. Siinä oli loistava resepti irtiotolle kotiympyröistä. Ja se toimi!
Tässä siis kuvin päivän tunnelmia.