Ensimmäinen kouluvierailuni.

Elämäni ensimmäinen kouluvierailu takana. Ja halusin tulla kirjoittamaan heti, koska haluan saada tähän sen leijuvan tunteen, joka sisälläni on. Ilon ja riemun, kaiken sen.
Kuinka kaikki alkoi niin virallisesti. Lapset nousivat seisomaan kun minä astuin luokkaan (apua!) ja jos kysyin jotain lapset viittasivat ja odottivat lupaa.
Sitten minä istuin opettajan pöydälle (apua!) ja sanoin että minun tunnillani ei tarvitse viitata, että saa huudella vastauksia ja ajatuksiaan.
Ja lapset kuuntelivat niin hienosti ja kyselivätkin alkujännityksen jälkeen paljon. Ja sellaisia kysymyksiä, joita en odottanut lapsilta ;)
Ja sitten ideoitiin muutamien harjoitusten kautta mahdollisia tarinoita, tai keksittiin siis keinoja, joilla herätellä mielikuvitusta.
Ja lopulta tehtiin kirjoitusharjoitus, tai hahmotelma päähenkilöstä ja lapsilla oli hauskaa. Ja opettaja sanoi että niiden pohjalta lapset kirjoittavat tarinan ja minä saan ne vielä luettavaksikin.

Ja ehkä opettajakin tykkäsi, luulen niin. Ja ruokalassa vielä juteltiin pitkään ja minä, joka olen ollut aina joko kotiäiti tai opiskelija, olin vakavasti otettava ammattilainen, sellainen, jonka mielipiteillä ja ajatuksilla oli väliä. Jos sitä ei hirveästi ole saanut kokea, tuntuu se hyvältä. Eikä niin, että arvoni riippuisi muista ihmisistä, mutta jokainen meistä tarvitsee tunteen siitä, että on hyvä jossain, että osaa jotain, että minä olen jotain. Ja tämän kautta alkaa myös arvostaa itseään, varsinkin jos sitä ei ole aikaisemmin osannut tehdä...

Kokemus oli niin hyvä, että haluaisin sellaisia lisää. En vieläkään ole kotonani puhuessani itsestäni, joten en puhunut itsestäni niinkään. Puhuin työstä, jota teen ja puhuin äidinkielen merkityksestä, lukemisen ja kirjoittamisen tärkeydestä. Ei minun tarvinnut puhua itsestäni, sille ei ollut tarvetta. Hauskinta oli olla lasten kanssa, nauttia siitä että lapset vielä uskaltavat, että lapsilla on mielikuvitusta vaikka mihin.

Ehkä tänään löysin jotain uutta itsestäni, sillä minä olin niin luonteva siellä luokan edessä. En tainnut puhua liian nopeasti enkä epäselvästi. Minulla ei ollut kiire, vaikka 45 minuuttia on yllättävän lyhyt aika. Ja kaikki tuntui siltä, että siinä minun kuuluikin olla juuri silloin. Ja minä hymyilin, olin oma itseni.

Tällaisia päiviä lisää!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vehnätön elämä.

Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

Retkellä - Ritajärvi