Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2014.

Kirjastoista, osa II.

Vähän aikaa sitten kirjoitin kirjastomme lakkautusuhasta ja toimittajan vierailusta kirjastossa samaan aikaan meidän kanssamme. Turhamainen minä toivoi, ettei oma räjähtänyt olemus näkyisi kuvassa ja reilu viikko sitten kolahti lehti postilaatikkoon ja onneksi meikäläisen pärstää siellä ei näkynytkään, lapset vain. Ja kommenteistakin oli vain yksi virke. Mutta tuo jutun lyhyys kyllä selittynee sillä, että kuun puolessa välissä kaupunginvaltuusto päätti melkein yksimielisesti, että tämä meidän kylämme kirjasto jää ja sille myönnetään rahat uuden tilan remontoimista varten. Ja päätös laitettiin voimaan samointein.

Ei sinänsä että koko kirjastoaihe olisi täällä meillä käsitelty, vielä on monta sivukirjastoa, jotka lakkautusuhan alla elävät. Mutta onneksi on kaupunkilaisten syvät rivitkin, jotka vaativat kirjastojen tilan jäävän nykyiselleen.

Olin jo unohtanut tämän aiheen luonnosten joukkoon, mutta eilen luin viikon vanhaa paikallislehteä, jossa eräässä jutussa käsiteltiin (yllätys yllät…

Ajatuksia matkan varrelta...

Kuva
Tuntuu että elämässä ei ole tapahtunut paljoakaan, arki pyörii omalla painollaan ja välillä mietin milloin teen kaiken, välillä taas mietin mitä ihmettä tänään tekisin.

Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa meidän arkeamme rytmitti hoitokoira, lenkkeily ja muu piti huolen, että aina oli tekemistä. Ja tänään koiruus palasi omaan kotiin ja meillä on täällä pieni tyhjä paikka. Kummasti sitä tottuu tuollaiseen pieneen karvaturriin.

Mutta jos arjessa ei ole tuntunut tapahtuvan paljoakaan, niin pääni sisällä tapahtuu kyllä senkin edestä. Pyörittelen runojen säkeitä (viime aikoina kyllä aivan liian harvoin), kolmannen romaanin seuraavia lukuja (vaikka juuri nyt kässäri on määrittelemättömällä tauolla), mutta ehkä siis ennen kaikkea kuitenkin ajatuksissa pyörii oma lähitulevaisuus, omat toiveet ja unelmat, asiat joita ehkä haluaisin tehdä. Ja olen miettinyt paljon kuinka pelottavaa muutos on, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja ehkä se sisäinen muutos on joskus jopa pelottavampaa...päästää irti…

Rentoutumista.

Mies oli kuluneen viikon työreissussa ja minä olen viettänyt yh-päiviä täällä kotona. Ensalkuun olin hieman kauhuissani, neljä päivää tätä ruljanssia yksin, no, on se kuitenkin oma hommansa ja päälle tuo hoitokoira lenkkeilytyksineen kaikkineen.

Mutta sunnuntai-iltana päätin, että näistä voi tulla kivat neljä päivää tuskan sijaan, väitän että se on kuitenkin ennen kaikkea juuri minun asenteestani kiinni.
Ja niin se olikin.

Päätin siis, että päivien tärkein juttu on minun relaamiseni. Se, etten pingota koko aikaa, että höllään omia olemattomia aikataulujani, annan itselleni aikaa aamupäivisin, olen rennosti lasten kanssa enkä pingota turhista...ja sanoinko jo, että rentoudu, rentoudu.

Ja minähän sitten otin rennosti.

Uskomattominta sinänsä on se, että nämä neljä päivää ovat menneet hujauksessa ja olen nauttinut siitä että olen ollut yksin tässä arjessa. Mutta ennen kaikkea olen taputtanut itseäni selkään joka kerta kun olen onnistunut nielaisemaan oman harmistukseni ja unohtamaan hetke…

Ajatuksia kirjastojen tärkeydestä...

Kuva
Uusi viikko alkoi yh-päivillä miehen lähtiessä Etelä-Suomeen töiden vuoksi, mutta hengissä vielä ollaan. No, vitsi vitsinä,vaikkakin, kummasti sitä tottuu siihen, että mies on nykyään niin tiiviisti mukana arjessa ja myös helpottamassa sitä (vaikkakaan itselle ei ole ollut kovinkaan helppoa tämä muutos 11 vuoden jälkeen...että joku tulee "sotkemaan" tutut kuviot).

Mutta eipä siitä pitänyt kirjoittamani. Vaan siitä kuinka perjantaina minua ja lapsia haastateltiin lehteen. Ei nyt sentään Hesarissa tai Aamulehdessä olla, mutta paikallisessa kuitenkin. Kauhulla kylläkin odotan lehteä kuvan vuoksi, vaikka ei sillä nyt sinänsä niin merkitystä ole. Mutta kun on koko päivän kärsinyt järkyttävästä päänsärystä ja on muutenkin väsynyt ja vähän räjähtänyt, niin ei ehkä ole hehkeimmillään lehtikuvassa kuitenkaan.

Niin, miten sitten päädyin lehteen yleensäkään?
Meillä on täällä Sastamalassa hieman vääntöä kirjastoista ja on uutisoitu pienten sivukirjastojen lakkauttamisesta ja tällä hetk…

Jotain muuta kuin kirjapäivityksiä...

Kuva
Tiedän, että viime aikoina blogi on täyttynyt lukupäiväkirjamerkinnöillä, eikä muuta sisältöä pahemmin ole tullut tuotettua. Olen tietoisesti purkanut kirjapinoa pöydän kulmalta ja naputellut kirjajuttuja pois päiväjärjestyksestä, mutta lupaan ettei ihan heti tule samanlaista rypästä.
Toisaalta, kirjoista on ollut helppo kirjoittaa. Kuluneina olen tehnyt töitä, päivittäin, enkä tiedä kiinnostaako ketään listaukset siitä, mitä olen sattunut kuluneen päivän aikana tekemään. Luultavasti ei, ja olen myös sen kaltaisia postauksia yrittänyt välttää. Luonnoksissa odottelee kymmenisen aloitusta, mutta niistä jokainen vaatisi aikaa ja syventymistä, eikä minulla juuri nyt ole ollut siihen rahkeita. Arki ja työt kun tuntuvat häiritsevän muuta puuhastelua.
Mutta ehkä pääsen tästä (olemattomasta) ongelmastani eroon ja kirjoitan taas ilman sen kummempia pohdintoja.
Tätä viikkoa on rytmittänyt meillä vielä 1,5 viikkoa oleva hoitokoira lenkkeilyineen, flunssa, joka yrittää saartaa perheestä jokaisen…

(Lukupäiväkirjaan) Anja Snellman; Paratiisin kartta

Tutustumiseni Snellmanin tuotantoon jatkuu (eli suomeksi sanoen tutkin kirjoittaako Snellman ihan aikuisten oikeasti jokaisessa kirjassaan samoista asioista kerta toisensa jälkeen, tähän päätelmään kun muutaman ensimmäisen kirjan jälkeen päädyin).
Oletko jo hankkinut vastuuvakuutuksen? Kai olet varannut opettajanpöydän laatikkoon ensiapupakkauksen? Näin Raakelia evästettiin, kun hän kaksitoista vuotta sitten aloitti koulun kaikkien aikojen petomaisimman ekaluokan kanssa. Villiminkkejä, niitä oppilaat muistuttavat vielä nytkin, abeina. Joitakuita heistä Raakel uskoo tavanneensa näinä vuosina enemmän kuin heidän vanhempansa. Hei, Snellman ei ole toiminut opettajana (kirjoittamisen opettamista lukuunottamatta), joten eka jei tähän! Tarkastin. Paratiisin kartta siis kertoo opettajasta, joka on opettanut samaa luokkaa ekasta luokasta lähtien laittaen peliin koko persoonansa. Ja, no, tuo opettajan persoona, jos olen rehellinen, ärsytti minua oikeastaan läpi koko kirjan. Voiko kukaan oikeasti…

(Lukupäiväkirjaan) L.M. Montgomery; Runotyttö etsii tähteään.

Aikaisemmin kirjoitin ajatuksiani "tyttökirjoista" ja niiden lukemisesta näin aikuisiällä, joten en lähde toistamaan itseäni enää kolmatta kertaa.

Joten itse aiheeseen sen kummemmin selittelemättä.

Pieni runotyttö keskittyy ennen kaikkea Emilian sopeutumiseen Uuteen Kuuhun, mielikuvitukseen ja kasvamiseen osaksi sukua, mutta ehkä ennen kaikkea kirjoittajana kasvamiseen ja itsensä löytämiseen kirjoittajana. Runotyttö maineen polulla vuorostaan kertoo Emilian opiskeluvuosista, maineen saamisesta, mutta myös ahkerasta työskentelystä, periksiantamattomuudesta. Sarjan viimeinen osa, Runotyttö etsii tähteään, kertoo vuorostaan jo hieman aikuistuneesta Emiliasta, joka on päättänyt hylätä houkuttelevan tarjouksen New Yorkiin muuttamisesta ja seuraa mieluummin sydämensä ääntä ja jää Uuteen Kuuhun. Kirja keskittyy kirjoittamista enemmän Emilian sisäiseen elämään, yksinäisyyteen, tietynlaiseen masennukseen sekä rakkauden kaipuuseen. Kantavaksi teemaksi kirjassa on nostettu Emilian ja Te…

(Lukupäiväkirjaan) Anna-Lena Laurén; Sitten saavuin Moskovaan

Luin aikoinaan Anna-Lena Laurénin kirjan Hulluja nuo venäläiset ja se sai minut hykertelemään naurusta vähän väliä, niin osuvia huomiot olivat. Siksipä kirjaston hyllystä Sitten saavuin Moskovaan -kirjan bongatessani en epäillyt hetkeäkään, lainaukseen tietenkin. Oletin, että tulossa olisi ensimmäisen kirjan kaltainen lukukokemus.
Mutta miten sitten kävikään?
Lukija saa jälleen tietää paljon venäläisyydestä - kun elämä saa moskovalaisnaisen kompastumaan, tämä vain kohentaa ripsiväriään ja ja jatkaa matkaa - mutta myös kirjailijasta ja hänen omasta elämänfilosofiastaan. Laurén kertoo avoimesti ja rohkeasti olemisestaan sinkkuna, tapaamistaan ihmisistä, sosiaalisesta elämästä sykkivässä suurkaupungissa ja suhteistaan läheisiinsä koti-Suomessa. Kirjasta löytyy niin deittailua kuin miespuolisia ystäviäkin huumorilla ja lämmöllä kuvailtuina. Romansseja, intohimoa, rakkautta - peliä, jonka jokainen siirto edellyttää oikeaa ajoitusta ja herkkätunteisuutta. Suoraan sanottuna, jäi hieman halju …

Niitä näitä.

Kuva
Perjantaina jäi perinteinen "on taas perjantai" -postaus kirjoittamatta, itse perjantaikin meni jo sellaisessa hujauksessa ettei tosikaan. Perjantai alkoi aamulenkillä hoitokoiran kanssa, sen jälkeen istuin turvallisuuskoulutuksessa loppupäivän, söin välissä lounassalaattini puiston penkillä istuen ja kirjaa lukien, luin Aamulehden vasta illalla, mutta kiinnostavia artikkeleita löytyi siltikin, julmetusta niska- ja päänsärystä huolimatta.
Tänään olen ehtinyt jo lähettää pojat kouluun, passittaa kuumeisen eskarilaisen lepäämään, ripustanyt pyykit, lenkkeilyttänyt koiran, suunnitellut tekeväni kissasta ja koirasta kintaat (tuo kaksikko saa välillä hermoromahduksen partaalle) ja hahmotellut erästä lehtijuttua alkuun. Vielä olisi ohjelmassa lounastamista miehen ja kuopuksen kanssa, töiden käytännön juttujen pohtimista ja jos aikaa vielä jää niin haluaisin sukeltaa taas hieman kolmoskässärin maailmaan.
Rauhallisen kotiviikonlopun ja puuhastelun jälkeen olo on levännyt ja on taas…

Pientä iltapuuhaa...

Kuva
Tänään saapui polttopuut. Tervetuloa syksy, kunhan nuo kymmenen kuutiota on kannettu sisään autotalliin. 
Mutta koivuhalkojen tuoksu, se vain on ihana!

(Lukupäiväkirjaan) Bo Carpelan; Piha

Runokokoelma, sarjaruno, jossa mennyt maailma kasvaa esiin: Helsingin kivimuurit ja niihin "vuokralaisiksi syntyneet". Jokainen yksittäinen runo on lyyrikon käsistä tullut, mutta ääni on eepikon. Muistin horisontista nousee nähty ja eletty, elämyksellisen tarkkana kuin kangastus. Takakannen teksti kuvaa kokoelmaa erittäin hyvin, siksi halusin sen tuohon alkuun liittää.

Mutta Bo Carpelan, oi, Bo Carpelan. Rakastan hänen runojaan, niiden intensiivisyttä, näennäistä helppoutta, joka pitää sisällään pikkutarkan työn, yksityiskohtaisen runojen hiomisen, sanojen valitsemisen. Carpelanin runot ovat täynnä syvyyttä, täynnä tunnelmaa, jotain sellaista, johon uppoaa, josta ei edes halua nousta ylös.

Bo Carpelan oli suomenruotsalainen runoilija ja kirjailija. Hän kuoli 84-vuotiaana (vuonna 2011) ja jätti ainakin minun mielestäni suomalaiseen runouteen ison aukon, jota kukaan ei ole vielä pystynyt täyttämään. Toisaalta en tiedä tarvitseeko sitä kenenkään täyttääkään?
Carpelan oli palkit…

Uusi viikko, uudet kujeet...

Kuva
Uusi viikko ja uudet kujeet, niinhän se taitaa mennä.
Viikonloppu meni kentän laidalla seisten, mutta kyllä se kannatti. Esikoisen joukkue voitti oman sarjansa pronssia ja pääasia oli että kaikilla oli hauskaa. Lämpimästä pukeutumisesta ja auringosta huolimatta sää oli melkoisen kolea ja illat istuin peiton alla kotona sulaakseni syväjäästä. Vaikea siis uskoa, että maanantaina iltapäivällä istuin puutarhassa hihattomassa paidassa päiväkahvia juomassa...
Viikko on alkanut työntäyteisesti ja se näkyy kyllä täällä blogin puolella. Arvostelua odottavien kirjojen pino kasvaa kasvamistaan ja luonnoksissa odottavat aiheet odottavat edelleen kun en juuri nyt jaksa paneutua ihan niin syvällisiin pohdintoihin. Viikonlopun aikana mieleen juolahti postausidea jos toinenkin, mutta tänään pääkoppa löi jo melkoisen tyhjää blogiin kirjautuessani.

Mutta en valita.
Päiväni ovat mukavan vaihtelevia ja monipuolisia. Eilen esimerkiksi oli runokurssin materiaalin järjestelyä, kolmannen romaanikässärin tau…

(Lukupäiväkirjaan) L.M. Montgomery; Runotyttö maineen polulla

Kuten Lotta- ja Anna-kirjojen kohdalla Pieni runotyttö on paluuta omiin teinivuosiin, jolloin olen lukenut kirjasarjan ensimmäistä kertaa. Mutta jollain tavalla se on kuitenkin myös hieman enemmän.

En tiedä miksi minun pitäisi hävetä sitä, että tykkään lukea Pienen runotytön uudestaan kerta toisensa jälkeen. Jos Lotta-kirjat olivat vain nostalgiaa ja sattumaa, niin Pieni runotyttö ei ole lähelläkään sitä. Tämä ensimmäinen osa löytyy omasta hyllystäni, pian toivottavasti myös kaksi muutakin. Ja tiedän, että palaan Emilian seuraan vielä monta kertaa, en ehkä ensi vuonna, mutta seuraavana. Enkä minä ole ainoa aikuinen nainen, joka jostain syystä kokee esimerkiksi Pienen runotytön, mutta myös Anna-kirjat itselleen tärkeiksi. Olen juuri lukemassa Satu Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaa kirjaa Uudenkuun ja Vihervaaran tytöt, jossa kaltaiseni naiset kertovat miksi kirjat ovat olleet heille niin merkityksellisiä. Näin kirjoitin lukupäiväkirjaani aikaisemmin Pieni Runotyttö -kirjan kohdalla…