Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2015.

Kuulumisia.

Kuva
Päätin ryhdistäytyä ja kirjoittaa blogiinkin pitkästä aikaa, jotain muutakin kuin mietelauseita ja lukupäiväkirjamerkintöjä.
Vaikkapa kuulumisia, tai ainakin jotain ihan muuta.
Ja samalla kun ikkunan takana sataa vettä (!!!) on mukava katsella näitä alkuviikosta räpsittyjä kuvia aamulenkkini varrelta. Kun kuopus on viety eskariin teen oman aamulenkkini, ja useimmiten minut löytääkin rämpimästä tuolta joen rannan pusikoista...

Sen lisäksi, että tuo joenranta vain on yksi lempipaikoistani täällä kotikulmilla se myös toimii ajattelupaikkanani. Tarvitsen liikettä selvittääkseni ajatuksiani, ja monesti kävelen vaikeita tekstikohtia auki, jotenkin se liikkuminen vain saa myös ajatukset rullaamaan uudella tavalla. Tuolla joenrannassa olen hahmotellut romaanin käänteitä, työstänyt runojen säkeitä uuteen muotoon, ja siellä olen myös selvitellyt oman elämäni haasteita, niitä asioita, jotka ovat kaivanneet selkiytymistä...

Ja kuluneiden kahden viikon aikana näissä maisemissa olen työstänyt ensi…

(Lukupäiväkirjaan) Matti Lukkari; Syyttömänä Siperiassa

Taas yksi elämäkerta luettuna. Näihin olen tämän alkaneen vuoden aikana tuntunut keskittyvän, mutta aika aikansa kutakin, niinhän sitä sanotaan.
Kalevi Leppälän isä lähti vuonna 1930 Neuvostoliittoon rakentamaan onnellista sosialistista maailmaa. Viisilapsisen perheen oli jätettävä koti Jokioisilla ja seurattava isää. Lapsista alettiin koulia kuuliaisia neuvostokansalaisia. On hyvä, että näistä kauan vaietuista asioista kirjoitetaan vihdoin ja viimein, sillä niin kauan kuin asioista vaietaan, ne myös unohdetaan. Ja on vain asioita, joita ei mielestäni koskaan tarvitse unohtaa. Ne ovat kuitenkin osa historiaamme, osa sitä, mistä me tulemme. Ja toiseksi; jos asioita ei koskaan nosteta esiin, ei niitä myöskään voi käsitellä "pois päiväjärjestyksestä".

Sota-aikaa yleensä on kirjallisuudessamme onneksi käsitelty hyvinkin ahkerasti, mutta viimeisen kymmenen (oma summittainen heittoni) vuoden aikana huomiota on myös saanut muut näkökannat maamme sota-aikaan, kuten myös erilaiset ihm…

Motivation Monday.

Kuva
Blogi on tahtomattani muuttunut hieman tylsäksi. Maanantain motivaatiopostaukset ja lukupäiväkirjaa, se ei ole aivan sitä mitä olen ajatellut. Mutta jotenkin, no, keskeneräisistä töistä ei oikein viitsi vielä kirjoittaa, ja tällä hetkellä käsissä on niin monta keskeneräistä juttua, jotka vievät niin ajan kuin ajatuksetkin. Mutta heti kun jotain valmista on, siitä on helpompi kirjoittaa...


Kuka allekirjoittaa yllä olevan ajatuksen? Kuinka monta kertaa jotain uutta tulee elämään vasta sitten kun on päästänyt irti vanhoista asioista, jättänyt jotain taakseen, Helposti sitä jää kiinni vanhaan, ei edes halua päästää irti...ennen kuin on vain pakko.

Mutta tämä on se ajatus, jolla haluan käynnistää oman viikkoni: Ole sinä se syy, miksi joku hymyilee juuri tänään!
Eikä siihen vaadita paljoa, useimmiten se on niin pienestä kiinni! Ole siis tällä viikolla syypää jonkun hymyyn...

(Lukupäiväkirjaan) Merete Mazzarella; Ei kaipuuta, ei surua

Viime lokakuussa luin Enni Mustosen kirjan Paimentyttö, joka kertoi fiktiivisen tarinan orpotytöstä, joka sattumien kautta päätyy piiaksi Topeliuksen taloon. Ehkäpä tuo lukukokemus oli yksi niistä syistä, jotka vaikuttivat siihen, että päädyin tämän kirjan lainaamaan, sillä Mazzarellan kirjoittama Ei kaipuuta, ei surua kertoo yhdestä päivästä Zacharias Topeliuksen elämästä.
Teoksen Topelius on perheenpää, joka haluaa pitää kotioloissa kuluneita vanhoja vaatteita, hän on kirjailija, jota kyllästyttää vastata kirjeisiin ja olla rakastettu satusetä, hän on isä, jonka ajatukset viipyvät kolmesta tyttärestä erityisesti Toinissa. Tämä muistuttaa eniten häntä itseään - ja ärsyttää myös eniten. Minulla oli ehkä juuri aiemmasta lukemisesta johtuen helppo hypätä seuraamaan Topeliuksen ajatuksia, perheenjäsenet, muut tekstissä sivutut henkilöt tuntuivat jo tietyllä tavalla tutuilta juurikin Mustosen kirjan jälkeen. Ja Mazzarellan tekstiä olen myös lukenut aikaisemmin, pidän hänen esseistään, tava…

Motivation Monday.

Kuva
Lapset ovat sairastaneet yhteensä jo viikon, esikoinen on edelleen poissa koulusta. Tämä selittää blogin hiljaiseloa, sillä oma ajatustoiminta ei oikein taivu kovin syvällisiin pohdintoihin. Lukea sen sijaan olen jaksanut enemmän, siksi myös lukupäiväkirja on päivittynyt huomattavasti tiheämpään tahtiin kuin hetkeen aikaan...
Mutta tuota yllä olevaa ajatusta olen pohtinut kuluneiden päivien aikana. Kuinka paljon velvollisuudet sitovat meitä paikoilleen, estävät tekemästä sitä mitä haluaisimme. Eikä edes se, vaan kuinka paljon annamme näiden velvollisuuksien sitoa meitä paikoillemme? Tiedän että on velvollisuuksia, jotka nyt vain pitää hoitaa (järjen käyttö salittua...), mutta on myös niitä velvollisuuksia, jotka varastavat aikaamme, ottavat parhaimman terämme, hautaavat unelmamme ja haaveemme alleen. Tietyistä velvollisuuksista voi ja kannattaa päästää irti, varsinkin jos ne syövät voimavaramme, estävät tekemästä sitä, mitä todella haluaisimme tehdä...
Ja Ericas Jongin kanssa olen täy…

(Lukupäiväkirjaan) Anja Kauranen; Ihon aika

Ja taas jatkuu tutkimusmatkani Kaurasen, nykyään Snellmanin tuotantoon. Joku voisi kutsua tätä vähitellen pakkomielteeksi, mutta itse välttelen tuota sanaa. Kuvaisin asiaa hieman lievemmin tutkimisena...kuinka moneen kertaan sama kirjailija voi kirjoittaa samoista aiheista.

Ja nähtävästi hyvin moneen kertaan jos Snellmanin tuotantoa katselee.
Latautuneen henkilökohtainen teos, joka fiktion keinoin laajenee todistusvoimaiseksi kuvaukseksi kuolemasta, rakkaudesta, nautinnon nälästä. Tiedän, että asenteeni on hieman, no, ei-niin-imarteleva. Ja tiedän, etten ole lukenut vielä edes puolia Snellmanin tuotannosta. Mutta Pääomasta pidin ihan oikeasti, sen haluan kertoa heti ensalkuun. Ja Snellman osaa myös kirjoittaa. Hyvin kaikenlisäksi. Mutta ehkä se tökkivin kohta nämä aiheet, jotka nyt vain sattuvat toistumaan kirja toisensa jälkeen.
Äitiään hoitava kirjailija on yksi saattosiskoista, jotka päivittäin saapuvat sairaalan kroonikko-osastolle katsomaan läheistä, itseään - alastonta elämää silm…

(Lukupäiväkirjaan) Timo Montonen; Kirjoita tarinasi

Timo Montosen Kirjoita tarinasi on toinen lukemani omaelämäkerran kirjoittamista käsittelevä kirja. Olen tarkoituksella halunnut lukea enemmän myös faktaa, ettei lukemiseni rajoittuisi vain fiktioon. Ehkä tämä olisi tavoitteena muutenkin, mutta kirjoittajana koen tämän seikan tarpeelliseksi kehittyäkseni kirjoittajana, saadakseni lisää työkaluja omaan kirjoittamiseeni.
Tunnetun kirjoittajakouluttajan havainnollinen ja yksityiskohtainen teos avustaa välitilinpäätöstä kaipaavia kirjaamaan elämänsä tärkeät tapahtumat, tunnelmat ja henkilöt muistelmamuotoon. Konkreettisena ohjenuorana ovat kirjan tekijän omat koskettavat esimerkit, joista vähä vähältä muodostuu hänen elämäntarinansa.Jos edeltävän aihetta sivuavan kirjan luettuani olo oli sellainen, että haluaisin saada hieman lisää tietoa, niin tämä kirja kyllä täytti tuon tarpeen. Montonen on kirjoittanut kirjan oman elämänsä ja kirjoittajakokemuksensa pohjalta. Hän laittaa itsensä likoon, ja se tuo kirjaan  myös pienen henkilökohtaisen s…

Karhunpojat sairastaa...

Kuluneen muutaman päivän aikana kuopus on ollut kaksi päivää kuumeessa, eilen oli ensimmäinen kuumeeton päivä. Alkuviikko on siis mennyt potilasta hoivaten. Olen sentään tehnyt muutakin kuin istunut sängyn vieressä lukemassa, kuten tehnyt kiitettävän määrän lumitöitä, polkenut kuntopyörää kellarissa perinteisen aamulenkin jäätyä väliin (koska kuumeinen kuopus), nukkunut huonosti, (koska kolme yskivää lasta viereisessä huoneessa).

Ja eilen kotona haahuili yksi lääketokkurainen kissa (koska leikkaus), esikoisen kanssa tuli käytyä lääkärissä heti kun kissa oli kotiutettu eläinlääkäriltä, saldona tällä kertaa kurkunpääntulehdus ja kasa lääkkeitä. Tänään kuopus oli jo eskarissa, mutta isotveljet sairastavat kotona. Viime yö meni niin ja näin, oli minun vuoroni nukkua yskivän esikoisen kanssa alakerrassa, vaikkakin puolet yöstä kärsin  järkyttävistä vatsakivuista syötyäni edellisenä iltana kylässä selkeästi jotain vehnää sisältävää...

Muun liikenevän ajan olen kirjoittanut monologia, tänään…

Motivation Monday.

Kuva
Blogi on elänyt hiljaiseloa, edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt vaikka kirjoistakin kirjoitettavaa olisi jo jonossa odottamassa.


On tapahtunut paljon, olen tehnyt vaikean päätöksen, joka teki kipeää, mutta jonka jälkeen sain sisimpääni rauhan, ja tiedän olevan lähempänä sitä mitä oikeasti olen, lähempänä sitä mitä oikeasti haluan tehdä. Ehkä kirjoitan joskus asiasta enemmän, juuri nyt en ehdi.


Sitä olen miettinyt edellisen viikon aikana, kuinka usein sitä kulkee vääriä polkuja pitkin, luullen niitä oikeiksi, ja joskus se oikea polku on hyvin yksinkertainen, aivan siinä edessä. Joskus tuntuu, että kyse on vain siitä, että yksinkertaistaa elämää, ei yritä liikaa, kuuntelee itseään, toimii sen mukaan, mikä on itselle (ja muille) parhaaksi.

Se mistä olen onnellinen on se, että monen kuukauden stressi ja väsymys ovat helpottaneet, tunnen oloni ihanan kevyeksi jälleen.

Luulen, etten enää yritä olla liian tehokas ja liian aikuinen. Kaivan hetken aikaa kadoksissa olleet vaaleanpunaiset lasi…