sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Asennemuutos.


Olisi paljon helpompaa valittaa siitä kuinka raskasta elämä on viime aikoina (no, vuoden ajan) ollut ja kuinka paljon tämä uupumus ja kaikki fyysiset ongelmat ovat rajoittaneet elämääni. Tekstiä tulisi vaikka kuinka, sen tiedän.
Mutta vaikka elämä ei vielä ole muuttunut kovinkaan paljoa kevyemmäksi, haluan kuitenkin kääntää katseeni muihin asioihin. Huomata kuinka paljon elämässäni on hyvää, kuinka paljon on aihetta kiitokseen. 
Jokunen vuosi sitten onnistuin kääntämään pessimistisen luonteeni huomattavaksi positiivisemmaksi. Se ei tapahtunut hetkessä vaan askel kerrallaan, mutta tapahtui kuitenkin.
Ja sitten huomaan taas kuinka vastoinkäymiset, väsyminen, arjen harmaus, sekä kivut ja säryt ovat vetäneet minua takaisin kohti pessimismiä. Minusta on tullut kyyninen, hiljainen, hymytön, väsynyt ja alakuloinen. Olen nähnyt värien sijaan vain harmautta, kauneuden sijaan rumuutta. 
Ja nyt olen sitä mieltä että jo riittää!

Tänään teimme pienen retken Ylistenjärvelle isänpäivän kunniaksi, vaikka oma oloni oli sellainen että olisin jäänyt mieluummin kotiin peiton alle nukkumaan. 
Asteet taisivat olla juuri ja juuri plussan puolella eikä edes tuullut, joten oli mukava käveleskellä tuolla järven rannalla (ja jäällä myös). Joimme kaakaot nuotiotulen ääressä, otimme valokuvia, kävelimme hitaalla tempolla eteenpäin, nautimme vain. Ja siellä hiljaisuuden keskellä ajattelin että ei sen tarvitse olla sen kummempaa. Joskus sitä tarvitsee vain hiljaisuutta, luonnon keskellä vaeltelua, ja yksinkertaisia asioita, niitä joita ei koskaan muista arvostaa.

Osaan jo olla kiitollinen siitä, että minun on ollut pakko pysähtyä. Olen karsinut paljon turhia asioita pois elämästäni, yksinkertaistanut arkeani. Olen nukkunut enemmän kuin koskaan. Olen levännyt ja ottanut rennommin kuin koskaan. Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, sitä mitä todella tarvitsen. Olen opetellut sanomaan ei. Olen opetellut pitämään rajojani. Olen polttanut paljon kynttilöitä, hyväksynyt sen etten ole jaksanut lukea kirjoja niin paljon kuin normaalisti. Ja olen myös huomannut sen, etten juuri nyt kaipaa entistä kiirettä elämääni, vaan nautin tästä rauhallisuudesta ja seesteisyydestä, jotka ovat elämääni vähitellen hiipineet kun olen antanut niille mahdollisuuden.

Tuota talvista järvimaisemaa katsoessani mietin ettei onnellisuus tarkoita sitä että kaikki asiat elämässä olisi täydellisesti ja kunnossa, vaan sitä, että näkee kaiken sen hyvän elämässään vastoinkäymisistä huolimatta. Että onnellisuus on jotain aivan muuta kuin olosuhteet tai ulkoiset puitteet. Onnellisuus on se, minkä löydän sisimmästäni.

Tietenkin haluaisin jaksaa paremmin. Haluaisin kipujen ja särkyjen katoavan. Haluaisin väsymyksen olevan jo historiaa. Mutta niin kauan kuin ne ovat osa elämääni ja arkeani, haluan oppia elämään niiden kanssa, nähdä niiden mukanaan tuomat mahdollisuudet.

2 kommenttia:

  1. Enpä olisi (taaskaan) osannut paremmin sanoa. Voisin vaan kopioida ja liittää tähän koko tekstisi särkyjä ja kipuja lukuunottamatta (joita minulla ei siis ole, mutta toivotan sinulle jaksamista niiden kanssa!)
    Olen niin samoilla linjoilla, onnellisuus tulee juuri siitä että osaa arvostaa sitä mitä nyt on. Kaikki tapahtunut on vaikuttanut siihen miten asiat ovat nyt, ja ne ikävät asiat kasvattavat eniten. Uupuminen ainakin minun kohdallani taitaa olla parasta mitä minulle on koskaan sattunut. Ilman sitä en olisi minäkään pysähtynyt.

    ...Pitäisi vaan useammin lähteä rämpimään sinne metsään, se on ihan ihme paikka! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Metsässä rämpiminen on kyllä yksi rentouttavimmista puuhista!

      Jostain luin, että uupuminen on suuri mahdollisuus, jos sille antaa mahdollisuuden. Jos pysähtyy kuuntelemaan, viesti on yleensä se, ettei paluuta vanhaan ole, vaan on otettava askeleita kohti jotain uutta...

      Sitä kohti siis! :)

      Poista

Jätä kommenttisi

Pitkän tauon jälkeen.

Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika. Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä use...