Taidenäyttelyssä; Elävä kokoelma: yleisön edessä





Viime perjantaina oli taas taidepäivän vuoro; tasaisin väliajoin etsimme äitini kanssa jonkin kiinnostavan taidenäyttelyn, jonka käymme katsomassa. Perjantaina Sara Hildénin taidemuseossa oli avoimet avajaiset, ja sinne kävi kulkumme tällä kertaa. Ja itse asiassa käynti oli meille kummallekin ensimmäinen. Jostain kumman syystä en ole käynyt koskaan aikaisemmin Sara Hildénin taidemuseossa.
Mutta nyt on tuo(kin) epäkohta korjattu!

Elävä kokoelma esittelee siis Sara Hildénin säätiön kokoelmateoksia modernismin klassikoista viimeisimpiin uushankintoihin. Kokoelman keskeisistä suomalaisista taiteilijoista esitellään Erik Enroth, joka on itse asiassa ollut minulle täysin tuntematon nimi (kertonee siis olemattoman taidetuntemukseni), mutta joka puhutteli minua taiteilijoista eniten. Schjerfbeckin teokset tunsin samoin tein ja yhtä suuren huomion ansaitsi myös Pablo Picasso siinä Schjerfbeckin vieressä.

Mutta tunnustan. Osa modernismin klassikoista olivat minulle ehkä liian moderneja, toisaalta taas nautin kuitenkin siitä että astun kerta toisensa jälkeen mukavuusalueeni ulkopuolelle ja annan mahdollisuuden  myös sellaisille asioille, jotka eivät ehkä ole ominta itseäni. Siksipä emme juosseet yhdenkään teoksen ohi, vaan kyllä me puhuttavaa teoksista löysimme; loistavia oivalluksia, uskomatonta värien käyttöä, ja sen kuinka muutaman teoksen kohdalla mietimme, mitä ihmettä taiteilijan pään sisällä on tuona ajankohtana liikkunut...

Silti teos teokselta ajattelin, että ihan kiva, mutta. Oli se mutta. Kaipasin jotain enemmän. Jotain mikä menisi luihin ja ytimiin, herättäisi jotain uutta.
Sitten astuimme huoneeseen, jossa oli vain ja ainoastaan Erik Enrothin teoksia. Ja sieltä löysin sen mitä olin lähtenyt näyttelystä hakemaan.

Erik Enrothin maalaustapaa on luonnehdittu ekspressionistiseksi ja kubistiseksi. Ja vaikka en kubismista tyylisuuntana niin välitäkään, niin Enrothin teoksiin tyyli oli jotenkin niin luonnollista. Tämän lisäksi ne olivat valtavan värikylläisiä ja niissä näkyi luomisen vimma, se että hän eli taiteelleen, oli uskollinen sille mitä teki.

Enroth oli isätön poika, jolla oli vaikea äitisuhde. Hän oli alkoholisti ja taipuvainen masennukseen. Mutta silti Enrothista luettuani ja teoksia katsoessani ajattelen, että hän eli kuitenkin itsensä näköisen elämän, eli täysillä sen mitä teki, sukelsi syvälle mielensä ja sielunsa syvyyksiin  ja maalasi sen kaiken kankaalle, kerta toisensa jälkeen.

Enroth ei alistunut koskaan vallalla olleisiin taidenormeihin eikä sen vuoksi tullut omana aikanaan oikein hyväksytyksi taidepiireissä. Mutta sen sijaan että Enroth olisi alistunut hän päätyi valitsemaan yksinäisemmän tien ja pysymisen uskollisena omalle itselleen. Se minua puhutti ehkä eniten koko näyttelyssä.

Sillä se on se, mitä kohti meistä jokaisen tulisi pyrkiä!

...

Näyttely on avoinna 22.1.2017 asti. Kannattaa käydä katsomassa!

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Yksi toteutunut unelma!

Katse eteen- vai taaksepäin?

Vinkkejä luovaan työhön, osa V