Teeskentelyä.


Jokainen lapsi on ovela, jokainen aikuinen on koira. 
Valtaosa tekemisestä on teeskentelyä. 
Me kyllä havaitsemme oman teeskentelymme 
ja toisen ihmisen näyttelemisen, 
mutta olemme itseämme kohtaan rationaalisen järkeviä 
ja toista kohtaan tunteellisesti lempeitä ja ymmärtäväisiä. 
Todella, me pidämme teeskentelyä hyvänä käytöksenä, 
ja väärennöstä nerokkaana hyveenä.

(Risto Ahti; Kriittinen minä)

Tuo yllä oleva Risto Ahdin ajatus oli mielenkiintoinen. Sellainen, jota mietin monta päivää. 
Mietin sitä kuinka paljon elämästämme menee teeskentelyyn, siihen että rakennamme upean kuoren, jota muut voivat ihailla, kuoren, jonka taakse on helppo piiloutua ja piilottaa se todellinen minäni.

Lähdetään nyt jo vaikka ihan siitä, että oman instagram-tilini kuvat ovat yleisesti ottaen tarkkaan harkittuja ja jopa muokattuja. Rakastan kauniita kuvia, joten instagramini on suurimmaksi osaksi muotoutunut sellaiseksi. Mutta eihän elämäni ole sellainen mitä kuvani ehkä antavat ymmärtää (no, luultavasti kovinkaan moni ei rakenna mielikuvaansa yhdenkään sosiaalisen palvelun varaan!), ei aina pelkkää seesteisyyttä ja tarkoin harkittua tunnelmaa, suurimmaksi osaksi se on jotain aivan muuta. Mutta juuri siksi viime viikon aikana latasin sinne myös vähemmän siloteltuja kuvia, enemmän sellaisia, jotka ovat todellista arkeani. Mutta kyse ei itse asiassa ole sosiaalisesta mediasta millään tavalla. Jokainen somekanava ja jopa tämä blogi on vain tietty näkökulma elämääni, ja tarkoin rajattu sellainen. 

Tuota Risto Ahdin ajatusta pidempään pohtiessani mietin kuinka paljon tekemisistämme todella on teeskentelyä. Ja päädyin siihen, että yllättävän paljon...
Toisaalta en tiedä missä menee teeskentelyn ja erilaisten roolien raja, enkä sitä rajaa ihan selkeästi osaa piirtää. Enhän minä ole samanlainen päivätyössäni, koulun vanhempainillassa, ruokakaupassa, seurakunnassa, parhaimman ystäväni kanssa ja niin edespäin. Hyvin usein on ihan fiksua pitää osa luonteenpiirteistään hieman piilossa. Ehkä juuri siksi me pidämme teeskentelyä hyvänä käytöksenä...

Mutta kuinka helpottavaa se onkaan kun joskus voi ottaa aivan rennosti, olla ilman mitään turhia rooleja, tai teeskentelyä. Kun on ne muutamat ihmiset, joiden seurassa uskaltaa olla sitä mitä on, eikä tarvitse edes harkita teeskentelevänsä mitään muuta.
Ja tämä sama olotila pitäisi olla luomistyössä; kirjoittaessa, maalatessa, tanssiessa, laulaessa. Ettei teeskentele olevansa jotain muuta kuin on, ei apinoisi kenenkään toisen tekemistä vaan seuraisi sitä omaa juttuaan, sitä joka tekee juuri minusta sen mikä olen.

Kuinka ideaalia olisikaan jos voisi olla aidosti oma itsensä ilman että tarvitsisi pelätä tulevansa satutetuksi. Ihannetilanne olisi ettei kenenkään tarvitsisi teeskennellä omaa elämäänsä ja mielipiteitänsä, vaan voisi olla se aito oma itsensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Nopealla haulla päädyin muutamiin keskusteluketjuihin ja blogikirjoituksiin, joissa puhuttiin siitä kuinka raskasta teeskentely on, ja kuinka paljon ihanampia ovat ne ihmiset, jotka eivät teeskentele. Harmi vain että sellaisia näkee yllättävän vähän...

Me ihmiset haavoitamme toisiamme liian helposti, joten ehkä me tarvitsemme roolimme ja kulissimme, tarvitsemme tietyn teeskentelyn tason pysyäksemme ehjinä ja kasassa. Mutta sen vastapainoksi tarvitsemme sen turvallisen paikan, luotettavat ihmiset, joiden suojissa voi laskea kaiken hetkeksi alas ja muistaa sen kuka todella olen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vehnätön elämä.

Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

Retkellä - Ritajärvi