Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Kiitos vuosi 2017, tervetuloa vuosi 2018!

Kuva
Vuosi 2017 lähenee loppuaan ja olisi kaiketi jonkinlaisen yhteenvedon aika. Jos olisin kirjoittanut blogiin aktiivisemmin olisi yhteenveto helpompi koostaa tekstien pohjalta, mutta tämä vuosi on blogin puolella ollut erittäin hiljainen, joten on ehkä yritettävä jotain muuta.

Nopeana yhteenvetona edes jotain vuoden varrelta:

Tänä vuonna olen tehnyt paljon nukketeatteria, olen puhunut sadoille ala- ja yläkoululaisille, olen rentoutunut puhujana ja oppinut jopa jollain tavalla nauttimaan puhumisesta ja esillä olosta. Vaikka ollakseni rehellinen; mukavin paikka löytyy edelleen omasta rauhastani, missä on helpoin olla ja hengittää.

Tähän vuoteen on mahtunut muutamia reissujakin. Toukokuussa olin Kuusamossa kiertämässä pienen karhunkierroksen. Heinäkuussa teimme kesälomareissun Färsaarille. Syys-lokakuun vaihteessa vietimme miehen kanssa kahdenkeskisen viikonlopun Porissa ja nyt olemme täällä Azoreilla vielä muutaman päivän ennen Suomeen palaamista.

Ja nämä ovat vain pieniä pilkahduksia ma…

Välillä syvemmissä vesissä.

Kuva
Me ihmiset olemme erilaisia. Minun elämäni ei ole niin kuin sinun elämäsi, minä en ole niin kuin sinä olet. Koskaan ei pitäisi verrata itseään muihin tai olla kateellinen siitä mitä muilla on, sillä koskaan en loppujen lopuksi tiedä toisen elämästä paljoakaan. Näen vain sen mitä toinen haluaa näyttää.
Me myös koemme maailman eri tavalla. Toisia jokainen elämän käänne tai vastoinkäyminen ei hetkauta, toisilla ne järisyttävät melkein koko maailman, tai jos ei ihan niin voimakkaasti, niin lähelle sitä.
Itse taidan kuulua jälkimmäiseen ryhmään. Siihen, joka kokee ja tuntee asiat voimakkaasti. Niin ilot kuin surutkin, onnen kuin ahdistuksenkin. Luovan työn kannalta on plussaa kokea asioita voimakkaasti ja eläytyä täysillä, mutta tavallisen arjen keskellä tämä piirre ei ole aina tuntunut siunaukselta. Päinvastoin.
Pitkään koin että se on jotenkin väärin olla tällainen, että pitäisi olla jotain muuta, tasapaksumpi, niin sanotusti normaalimpi. Toisin sanoen siis jotain muuta kuin oikeasti ol…

Loman tarpeessa.

Kuva
Syksy on ollut aika raskas, kuten edeltävästä tekstistä on voinut päätellä. Ehkä se on ollut monen asian summa; Suomen järkyttävä pimeys, kylmyys, oma terveys ja jatkuva väsymys, kaikki ne yhdessä ovat tainneet haastaa omalta osaltaan jaksamistani melkein katkeamispisteeseen asti.
Marraskuussa päädyimme siihen, että pieni irtiotto olisi tarpeen. Niinpä istuimme koneen äärelle, katselimme karttaa ja päädyimme matkustamaan jouluksi ja uudeksi vuodeksi Azoreille, jonne pääsemisestä olemme haaveilleet jo pitkään.
Nyt reissua on takana melkein viikko ja ensimmäistä kertaa tuntuu siltä että voisin kirjoittaa tänne blogiin jotain. Tähän asti tietokone on pysynyt visusti repussa ja muistikirja koskemattomana, sillä ensimmäinen viikko meni nukkuessa, levätessä ja akkuja ladatessa nollasta vähän ylöspäin. Kun pääsi pois kotiarjesta ja kaikesta siellä, väsymys vyöryi ylle melkoisella voimalla.
Mutta nyt. Nyt tuntuu siltä kuin olisin herännyt pitkästä aikaa kunnolla. Joskus sitä pitää lähteä väh…

Entä kun asenne ei enää meinaa riittää?

Kuva
Olen usein kirjoittanut täällä asenteen merkityksestä. Siitä kuinka omalla asenteellaan voi päästä pitkälle, vaikuttaa asioihin ja omaan elämäään, siihen millainen siitä tulee. Ei sillä että olisin nyt perumassa sanomisiani, mutta sanotaanko näin että tätä ajatusta on viime aikoina testattu melkoisesti ja jos olen rehellinen, niin se on myös horjunut.
Oma terveys on asia, jonka suhteen olen itse kamppaillut viimeiset kaksi vuotta ja se on seikka, joka on hankaloittanut elämääni todella paljon. Alkuun ajattelin että kaikki johtuu vain uupumuksesta, mutta uupumuksen hellittäessä epämääräiset fyysiset oireet jatkuivat. Ja ne jatkuvat edelleen. Lääkäreistä ei ole ollut pahemmin apua, vaikka ollakseni rehellinen, en ole enää jaksanut kyllä edes käydä lääkärissä, se tuntuu hieman turhauttavalta. Olen kuulemma täysin terve, vaikka en itseäni sellaiseksi tunne.
Tästä ei ole tarkoitus tulla sairaskertomusta, mutta olkoon se pohjustuksena tälle asennepuolelle. Pitkään meinaan ajattelin että om…

Vinkkejä luovaan työhön, osa VI

Kuva
Älä yritä olla liian tehokas.

Kuulostaa ehkä hassulta ohjeistukselta, mutta siitäkin huolimatta se on täyttä totta. Töitä ja tekemistä riittää aina, jokaisen työpäivän saa tumpattua täyteen ohjelmaa, kalenterin saa täytettyä jos jonkinmoisella menolla ja puuhalla. Työt pitää tehdä – tietenkin, mutta tärkeintä on pysähtyä työpäivän keskellä, hengittää syvään, ottaa aikaa  myös jollekin aivan muulle. Liiallinen kiire ja tehokkuusajattelu tappaa luovuuden, joten yritä saada päivääsi myös hetkiä, jolloin aivosi saavat levätä, itse rentoudut ja saat uutta virtaa loppupäivään. Irrota itsesi siis hetkeksi aikaa koneelta, lue vaikka aikakauslehteä, pistä musiikkia soimaan ja tanssi, tai piipahda postilaatikolla, kuuntele ääniä ympärilläsi. Yleensä olet paljon tehokkaampi yrittäessäsi olla vähemmän tehokas…
... Lue myös:
Vinkkejä luovaan työhön, osa V Vinkkejä luovaan työhön, osa IV Vinkkejä luovaan työhön, osa III Vinkkejä luovaan työhön, osa II Vinkkejä luovaan työhön, osa I

Katse eteen- vai taaksepäin?

Kuva
Kirjoitin reilu vuosi sitten ettei pitäisi haikailla sitä mikä on jo mennyt, ei ripustautua "vanhoihin hyviin aikoihin", vaan mieluummin suunnata katse eteenpäin. Ja sitten huomaan itse aina tasaisin väliajoin palaavani kerta toisensa jälkeen parin vuoden takaisiin tunnelmiin, sillä huomaan kaipaavani teatterin tekemistä, sitä kokonaisvaltaista prosessia, jota kumpikin monologeistamme oli. Syynä on osittain varmasti se, että viimeisimmästäkin on jo se kaksi vuotta aikaa, joten ehkä tässä on jonkinlaista nostalgiaa mukana, mutta suurimmaksi osaksi kyllä vain kaipaan sitä kaikkea. Tekstin kirjoittamista, lukuharjoituksia, sitä kun teksti viedään ensimmäistä kertaa lavalle, ohjaamista, tekstin viilaamista, ilmaisun hiomista, lavastuksen pohtimista, jännitystä joka kasvaa ensi-illan lähestyessä. Ja lopulta myös sitä, kun näkee tekstin lavalla, elää joka solullaan tekstiä näytöksestä toiseen. Sitä kaikkea kaipaan, ja toivon että vielä joskus pääsen teatterin syövereihin myös uude…

Yksi toteutunut unelma!

Kuva
Siinä se on. Yksi toteutunut unelma. Oma runokokoelma.
Olen työstänyt kokoelmaa monta vuotta. Runot ovat syntyneet vuosien saatossa ja vihdoin vuosi sitten päädyin siihen pisteeseen että istuin huoneeni lattialla tulostetut runot edessäni, pohdin ja hioin järjestystä pitkään, ja lopulta sain aikaan mielestäni toimivan kokonaisuuden. Mutta tästä kului vielä melkein vuosi ennen kuin avasin runot uudestaan, hioin niitä vielä kerran ja päätin lopulta että antaa mennä. Nyt olen valmis päästämään irti.
Tiedän ettei Mediapinnan viisikymmentä runokirjaa kuukaudessa -kampanjaa arvosteta runopiireissä. Kampanjan pelätään romahduttavan runouden arvostuksen kun "kuka tahansa" saa runonsa kansien väliin.
Tällä hetkellä Suomessa ei muuten julkaista kovinkaan paljoa runoutta. Kustantamot julkaisevat niitä 2-5 kokoelmaa vuodessa, jos sitäkään, eli todennäköisyys kustannussopimukselle on todella pieni. Ehkä todellinen runoilija jaksaisi yrittää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, osallistuisi …

Vinkkejä luovaan työhön, osa V

Kuva
Muista rentoutua.

Vaikka työsi olisi kuinka antoisaa ja mielenkiintoista, muista myös levätä. Sulje työhuoneen ovi perässäsi, vähintäänkin pidä tietokoneesi kiinni, unohda työsi, luominen, kaikki. Ota kirja käteen ja lue, leivo, lenkkeile, nuku päiväunet, retkeile, käy teatterissa, mahdollisuuksia on vaikka kuinka. Mutta se mikä on tärkeintä; aivosi tarvitsevat lepoa aivan yhtä paljon kuin sinä itsekin fyysisesti. Jos haluat olla luovempi ja tehokkaampi, rentoudu, anna aivoillesi jotain muuta. Mikään työ tai taiteen tekeminen ei ole tärkeämpää kuin eläminen.

Tämän läksyn opin itse kantapään kautta. En muistanut ottaa aikaa rentoutumiselle, vain olla ja levätä. En polttanut itseäni loppuun kirjoittamisella tai taiteen tekemisellä, vaan kaikella muulla mitä elämässäni oli, ja ikävä kyllä luova puoleni oli se, joka otti kaikesta ehkä eniten siipeensä.
Ja huomaan tämän edelleenkin. Kun olen levännyt ja voin hyvin, ajatus kirjoittamisesta houkuttaa, olen idearikkaampi ja luovempi. Vastavuoroi…

Asenteella marraskuuhun.

Kuva
Marrakuu. Joka vuosi se tulee ja yllättää. Pimeää, harmaata ja sateista. Sitähän se on, ja luulisi sen tähän ikään mennessä jo olevan aika itsestään selvää että sieltä se marraskuu tulee, joka vuosi, samanlaisin vivahtein.
Ja silti, täällä blogissakin vuosi toisensa jälkeen palaan samoille askelmerkeille. Kirjoitan joka marraskuu marraskuusta. Yritän keinotella itseni kaiken ankeuden yläpuolelle.
Vuosi sitten kirjoitin marraskuussa paljon asenteen merkityksestä ja valinnoista. Muistan myös miettineeni sitä, että kun koko vuosi on mennyt marraskuun tunnelmissa niin se todellinen marraskuu ei enää tuntunutkaan niin ankealta ja harmaalta. Kaksi vuotta sitten lähdin taistelun ankeaa marraskuuta vastaan, onnistunein tuloksin kaikenlisäksi. Kolme vuotta sitten halusin eroon huonosta asenteestani marraskuuta kohtaan pohtimalla sen hyviä puolia.
Tänä vuonna näiden kahdentoista marraskuisen päivän jälkeen en itse asiassa ole vielä ajatellut marraskuuta kovinkaan ankeana. Vaikka onhan sitä vettä …

Riittävän hyvä.

Kuva
Alkuviikosta oli kaksi hyvin työntäyteistä päivää; ohjelmaa ja aikatauluja riitti aamusta aivan iltaan saakka. Olo oli tehokas, tottakai.
Päivätyöni mahdollistaa muutaman "vapaapäivän" arkeen, ja tällä viikolla nuo päivät ovat todella tulleet tarpeeseen. Eilen nukuin puolet päivästä ja yritin antaa itselleni luvan vain olla, aika hyvin siinä vielä onnistuenkin. Mutta tänään sitten olenkin taas jo kamppaillut sen suhteen, että minun pitäisi olla tehokkaampi, saada enemmän aikaan, tehdä ja tehdä.

Kunnes pysähdyin miettimään että miksi.

Entä jos tämä arki tällaisenaan juuri nyt on riittävän hyvä. Arki rullaa, mitään järisyttävää ei tapahdu, vaikka vähän hellitänkin ja jos kaikki on hyvin näinkim, niin miksi ihmeessä pitäisi oikeastaan olla yhtään tehokkaampi. Jos ei yhtään tunnu edes siltä.

Kai sitä pitäisi haluta arjestaan enemmän. Pitäisi tavoitella niitä unelmia aamusta iltaan, kehitellä jotain aivan uutta ja ihmeellistä, ottaa kauniita kuvia sosiaaliseen mediaan, luoda ede…

Mielikuvituksen voima.

Kuva
Tämä postaus on roikkunut luonnoksena jo muutaman päivän, sillä aina kun olen avannut koneen olen tullut siihen johtopäätökseen etten keksi mitään kirjoitettavaa. Mutta olen päättänyt pitää kerran viikossa tahdista tällä kertaa kiinni, joten tänään päätin istua alas ja kirjoittaa. Jotain.
Kirjoitusryhmääni ohjeistan kerta toisensa jälkeen että ottakaa kiinni ensimmäisestä ajatuksesta ja lähtekää siitä liikkeelle. Ensimmäinen ajatus on yleensä se parhain.
En tiedä onko tämä ensimmäinen ajatukseni nyt se parhain lukijan näkökulmasta, mutta tällä mennään...
Nämä muutamat päivät olen miettinyt joka kerta mielikuvitusta ja sen voimaa. Ja sitä millaista on elää vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Kirjoittaessa vilkas mielikuvitus on äärimmäisen hyödyllinen. On helppo sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, luoda uusia ympäristöjä, ihmisiä ja kehitellä tapahtumia toisensa perään. Usein henkilöhahmoista tulee niin todellisia että on kuin kyse olisi oikeista ihmisistä. Ja tietyllä tavalla ainakin minull…

Pois mukavuusalueelta.

Kuva
Viime perjantaina kirjoituspiirissä puhuin ryhmäläisille siitä kuinka tärkeää on välillä poistua sieltä mukavuusalueelta; siitä tavasta tai tyylistä kirjoittaa, joka on helppoa ja joka sujuu.
Ei totutulla tavalla kirjoittamisessa ole mitään vikaa, sitä olen painottanut alusta lähtien, mutta haluan aina hieman tökkiä muita eteenpäin, kokeilemaan joitain uutta, astumaan pois sieltä tutusta ja turvallisesta.

Koska vain haastamalla itseään, kokeilemalla jotain uutta voi kehittyä.

Itselleni pitkän proosan kirjoittaminen on aina ollut hyvin helppoa, en ole kokenut suuria vaikeuksia kirjoittaa monisatasivuista romaania, vaikka tietenkin jokaisessa projektissa on omat haasteensa. Itselleni yksi suurimmista ja haastavimmista projekteista olivat parin vuoden takaiset monologit, joiden myötä jouduin astumaan täysin pois omalta mukavuusalueeltani; kirjoitin esittävää tekstiä, kirjoitin jotain aivan muuta kuin olin siihen asti kirjoittanut. Ja samalla vieläkin suurempi askel oli astua ohjaajan sa…

Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

En ole aikoihin enää kirjoittanut tänne blogiin lukemistani kirjoista, enkä yleensä lue juoksusta kertovia kirjoja, koska en itse juokse. Mutta tällä kertaa tein poikkeuksen kummankin asian kohdalla. Luin juoksemisesta kertovan kirjan, ja päätin myös kirjoittaa siitä tänne.

Jos olen rehellinen, niin en itse asiassa nykypäivänä pahemmin osta kirjoja, vaan olen sen sijaan kirjaston suurkuluttaja ja ahmin kirjat sitä kautta. Mutta jostain syystä tämän kirjan kohdalla päätin toimia toisin ja jopa laitoin kirjan ennakkotilaukseen.

Ennakkoon kirjasta kerrottiin, että se ei ole perinteinen juoksukirja, eikä sisällä yhtään tsemppilausetta, juoksuohjelmaa tai kehotusta venytellä etureittä. Sen sijaan kirjan kerrottiin olevan elämänmakuinen ja kyyneltenkin siivittämä tarina selviytymisestä, asennemuutoksesta ja elämänilon löytymisestä syövän kautta.

Mietin pitkään, mikä tässä kirjassa sai minut kiinnostumaan. Ei juokseminen, ei selviytymistarinakaan, vaikka sitäkin kirja on. Ehkä se oli lopulta…

...en ole sanonut vielä kaikkea.

Kuva
Väheksyin kirjoittamistani kun ajattelin, että kaikki ovat sanoneet kaiken. Tartuin kynääni kun huomasin etten minä ole sanonut kaikkea.
(Solveig Hiltunen, Kaikki mahtuu käsilaukkuun)

Tuon yllä olevan runon poimin itse asiassa kolmen vuoden takaisesta kirjoituksestani, kun olen tässä hieman lueskellut vanhoja tekstejäni pohtiessani mistä ihmeestä olen aikaisemmin tänne blogiini kirjoittanut.

Vähän aikaa sitten kirjoitin siitä, etten ole kirjoittanut, mutta silti nähtävästi pohdin paljonkin kirjoittamista. Juuri eilen taisin miettiä sitä, miksi yleensäkään kirjoittaa kun maailma on jo täynnä kirjoja, on taitavia kirjoittajia (ja niitä, jotka jostain syystä saavat kirjansa kustannetuksi, anteeksi.). Että miksi ylipäätään kirjoittaa enää lisää? Onko kaikki jo sanottu?

Niin. Minä en ole vielä sanonut kaikkea. Siinä on hyvä lähtökohta jatkaa eteenpäin. Taistella eteenpäin, tarttua taas kynään.

Kirjoittajaryhmälleni puhun kerta toisensa jälkeen siitä kuinka tärkeää on kirjoittaa kaikesta huolimatt…

Hajanaisia ajatuksia päivien varrelta.

Kuva
Syyskuu lähenee loppuaan, ja se on ollut oikeastaan mukavan lempeä kuukausi kaiken kaikkiaan. Ehkä aurinkoiset päivät saivat sen aikaan ja että syksyn koleus ei päässytkään vielä ylle niin voimalla miltä näytti. On ollut aikaa laskeutua (kolean) kesän jälkeen kohti syksyä, kohti sitä tosiasiaa että talvikin odottaa siellä nurkan takana. Ei niin että sitä millään tavalla kyllä odottaisin.
Viimeksi kirjoitin siitä, etten olen kirjoittanut. (Teko)syitä voisin listata vaikka kuinka, mutta eihän sitä tarvitse selitellä kenellekään muulle kuin itselleen. Tärkeintä on kuitenkin se, että halu kirjoittaa on edelleen, enää pitäisi saada itsensä käynnistymään uudelleen, saada oikealle taajuudelle. Ajattelin että tämän blogin herättäminen voisi olla yksi keino, ja tarkoitus olisi kirjoittaa useamminkin tänne. Toisena aktivoijana toimii kirjoittajapiiri, jota olen nyt syyskuussa alkanut vetämään, ja ainakin ensimmäisen kokoontumiskerran jälkeen olin itsekin aivan innoissani, ryhmä on ainakin innos…

Pitkän tauon jälkeen.

Kuva
Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika.
Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä usein tai useamminkin olen ajatellut ettei tänne ole kovinkaan paljon kirjoitettavaa. Enkä ole kirjoittanut.

Jos olen täysin rehellinen; en ole kirjoittanut yhtään mitään. Pitkään aikaan.
Ja silti jossain tuolla se kutkuttaa: kirjoittaminen. Sanat. Se matka, jolle ne aina vievät.
Olen miettinyt että ehkä vielä sittenkin.

Kai olen kyseenalaistanut kaiken. Aivan kaiken mitä elämässäni on ollut. Siksi olen ollut hiljaa, katsonut mitä jää jäljelle.

Blogin tilastojen mukaan vielä täällä blogin puolella on ollut liikennettä, vaikka uusia tekstejä ei ole ilmestynyt aikoihin, siksi ajattelin antaa tälle vielä mahdollisuuden.
Ja pitkän kirjoittamattoman kauden jälkeen, ehkä tämä on se raivaussaha, jonka avulla suunnistaa eteenpäin.

Syksy on uuden alkua, niin se on minulla aina mennyt. Ja niin on myös nyt. Ja se tuntuu hyvältä.

Kaukaa näkee lähemmäs.

Kuva
Alkuviikosta vietin muutaman päivän hieman pohjoisemmassa, Kuusamossa. Teimme työporukan kanssa kevätretken hieman erilaisiin maisemiin, ja ainakin itselleni tuo irtiotti teki enemmän kuin hyvää. Ei siinä, arki kotona perheen kanssa on hyvää, mutta joskus sitä tarvitsee pienen irtioton kaikesta. Sitä että maisemat vaihtuvat, on aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Ja missäs muuallakaan omat ajatukseni olisivatkaan tuulettuneet paremmin kuin luonnon keskellä, ja siitä sainkin ilokseni nauttia muutaman päivän ajan. Maanantaina kierrettiin Pieni Karhunkierros ja tuon 12 km aikana nautin kyllä jutustella kollegoiden kanssa, mutta ehkä sitäkin enemmän olla omissa ajatuksissani. Maisemat olivat upeat ja vaihtelevat ja siellä luonnon keskellä oli taas niin helppo olla ja hengittää. Kaikki kiire oli poissa, ja moni asia menetti merkityksensä. Joskus jotkut asiat saavat niin suuret mittasuhteet että tarvitsee mennä hieman kauemmas, jotta näkisi paremmin. Tiistaina osa porukasta lähti jo k…

Metsässä.

Kuva
Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaa luonnossa. Oman pyörän ostaminen avaa kummasti tätä lähiseutuakin aivan uudella tavalla.
Useimmiten olemme saaneet miehen kanssa pyöräillä omissa oloissamme, joskus vastaan on taas tullut peura (se pelästyi meitä enemmän kuin me sitä), ja välillä pyörälenkit ovat kulkeneet tasaisia teitä pitkin, välillä taas umpimetsässä poluilla ja sen vieressä.
Luonnon keskellä mieli rauhoittuu. On helpompi hengittää. Viimeisetkin rippeet kiireestä karisevat kun autojen äänet kaikkoavat jonnekin kauas ja kuulee lintujen laulavan kaikkialla.
Yksi parhaimmista tuoksuista maailmassa on sateen jälkeinen metsä, se vie minut myös muistoihin, lapsuuteen ja leikkeihin kodin lähimetsässä.
Metsän keskellä löydän itsestäni myös sen tytön, joka lapsena olin. Näen parhaimmat majapaikat ja kiipeilypuut, notkelmat ja metsäpurot, joiden äärellä olisin lapsena istunut lukemassa ja kirjoittamassa. Jos muuten arjessa on välillä liiankin aikuinen, metsän keskellä voi hetken ai…

Kohti uusia unelmia?

Kuva
Palaan vielä hieman edellisen tekstini aiheeseen; unelmiin nimittäin.
Kaikki unelmat eivät toteudu, sen ainakin itse olen kokenut useampaankin kertaan. Olenko pettynyt? Kyllä, joka kerta. Olenko lakannut unelmoimasta? Hetkeksi kyllä, mutta sitten kuitenkin sieltä jostain nostaa päätään ne pienemmät unelmat. Ne, joita en ole edes nähnyt suurempien viedessä kaiken tilan.
Olen sitä mieltä että edelleen meidän tulee unelmoida myös suuria. Niitä, jotka eivät välttämättä edes koskaan toteudu. Koska kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä, joskus pitää pettyä, ja elämä vain olisi todella tylsää ilman sitä.
Mutta kun ovi paiskautuu nenän edestä kiinni ja mustelmia tulee enemmän kuin tarvitsisi, on aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja nähdä kaikki se, mitä on. Ei meidän tarvitse tyytyä siihen mitä on, mutta on tärkeää nähdä kuinka paljon kaunista ympäriltä löytyykään. Nähdä arjen kauneus. Tehdä arjesta kaunista. Nauttia elämän pienistä pilkahduksista.
Ja joskus ei tarvita kuin yksi tai toinenki…

Kun unelmat eivät toteudukaan.

Kuva
En aio kirjoittaa suurinta osaa Suomea puhuttavasta aiheesta; tästä jatkuvasta lumentulosta toukokuussa. En, vaikka tänäänkin sitä on satanut kerran jos toisenkin.  Lumen sijaan kirjoitan unelmista, aiheesta josta kirjoitan kerran toisensa jälkeen, vaikka en kuitenkaan niin usein kuin pyörittelen näitä asioita ajatuksissani.
Blogeja ja lehtiä lukiessa yleensä painotetaan sitä näkökulmaa että unelmia kohti tulee edetä, pitää tehdä töitä niiden eteen, ei saa luovuttaa, ja kas, unelmat lopulta toteutuvat. Ei siinä mitään, en minä näistä mitään kiellä. On totta että unelmat eivät tuppaa toteutumaan jos niiden eteen ei tee töitä. Eikä tietenkään saisi luovuttaa, mutta. On se mutta. Aina ne unelmat eivät vain toteudu. Ei ainakaan sillä tavalla kuin itse haluaisi.
Joskus tuntuu että unelma toisensa perään katoaa saavuttamattomiin. Ne lentävät niin kauas ettei niistä näy enää mitään. Eikä aina ole kyse siitä että unelmat olisivat olleet liian suuria tai utopistisia, eikä edes siitä etteikö ol…

Kyytiä kyynisyydelle.

Kuva
Uteliaisuus kyynisyyden voittavana filosofiana, näin kirjoittaa Teppo VapausNälkä-lehden pääkirjoituksessa. Jäin miettimään tuota ajatusta hieman pidemmäksi aikaa. Sillä niinhän sen pitäisi olla; uteliaisuuden pitäisi elämässämme olla niin suurta ettei enää jäisi tilaa kyynisyydelle. Mitä enemmän annan uteliaisuudelle tilaa elämässäni, sitä vähemmän elämästäni löytyy kyynisyyttä.
Meistä jokainen on varmasti kohdannut kyynisiä ihmisiä, moni meistä on myös ehkä huomannut itse muuttuneensa kyyniseksi.  Olen suurimmaksi osaksi osannut elää tietynlaisessa kuplassa, olen osannut sulkea monet asiat ulkopuolelle, olen jaksanut uskoa huomiseen ja parempaan. Vuosi sitten kuitenkin huomasin että nämä piirteet olivat katoamassa; olin muuttumassa kyynniseksi ja se pysäytti.
Lapsi on luonnostaan utelias, halukas tutkimaan maailmaa, ja jos seuraa lapsen toimintaa, havainnoi lapsia ympäristöään aivan eri tavalla kuin me aikuiset. Ja siihen lapsenomaisuuteen pitäisi osata palata. Pitäisi potkaista se kyy…