Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2017.

Pois mukavuusalueelta.

Kuva
Viime perjantaina kirjoituspiirissä puhuin ryhmäläisille siitä kuinka tärkeää on välillä poistua sieltä mukavuusalueelta; siitä tavasta tai tyylistä kirjoittaa, joka on helppoa ja joka sujuu.
Ei totutulla tavalla kirjoittamisessa ole mitään vikaa, sitä olen painottanut alusta lähtien, mutta haluan aina hieman tökkiä muita eteenpäin, kokeilemaan joitain uutta, astumaan pois sieltä tutusta ja turvallisesta.

Koska vain haastamalla itseään, kokeilemalla jotain uutta voi kehittyä.

Itselleni pitkän proosan kirjoittaminen on aina ollut hyvin helppoa, en ole kokenut suuria vaikeuksia kirjoittaa monisatasivuista romaania, vaikka tietenkin jokaisessa projektissa on omat haasteensa. Itselleni yksi suurimmista ja haastavimmista projekteista olivat parin vuoden takaiset monologit, joiden myötä jouduin astumaan täysin pois omalta mukavuusalueeltani; kirjoitin esittävää tekstiä, kirjoitin jotain aivan muuta kuin olin siihen asti kirjoittanut. Ja samalla vieläkin suurempi askel oli astua ohjaajan sa…

Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

En ole aikoihin enää kirjoittanut tänne blogiin lukemistani kirjoista, enkä yleensä lue juoksusta kertovia kirjoja, koska en itse juokse. Mutta tällä kertaa tein poikkeuksen kummankin asian kohdalla. Luin juoksemisesta kertovan kirjan, ja päätin myös kirjoittaa siitä tänne.

Jos olen rehellinen, niin en itse asiassa nykypäivänä pahemmin osta kirjoja, vaan olen sen sijaan kirjaston suurkuluttaja ja ahmin kirjat sitä kautta. Mutta jostain syystä tämän kirjan kohdalla päätin toimia toisin ja jopa laitoin kirjan ennakkotilaukseen.

Ennakkoon kirjasta kerrottiin, että se ei ole perinteinen juoksukirja, eikä sisällä yhtään tsemppilausetta, juoksuohjelmaa tai kehotusta venytellä etureittä. Sen sijaan kirjan kerrottiin olevan elämänmakuinen ja kyyneltenkin siivittämä tarina selviytymisestä, asennemuutoksesta ja elämänilon löytymisestä syövän kautta.

Mietin pitkään, mikä tässä kirjassa sai minut kiinnostumaan. Ei juokseminen, ei selviytymistarinakaan, vaikka sitäkin kirja on. Ehkä se oli lopulta…

...en ole sanonut vielä kaikkea.

Kuva
Väheksyin kirjoittamistani kun ajattelin, että kaikki ovat sanoneet kaiken. Tartuin kynääni kun huomasin etten minä ole sanonut kaikkea.
(Solveig Hiltunen, Kaikki mahtuu käsilaukkuun)

Tuon yllä olevan runon poimin itse asiassa kolmen vuoden takaisesta kirjoituksestani, kun olen tässä hieman lueskellut vanhoja tekstejäni pohtiessani mistä ihmeestä olen aikaisemmin tänne blogiini kirjoittanut.

Vähän aikaa sitten kirjoitin siitä, etten ole kirjoittanut, mutta silti nähtävästi pohdin paljonkin kirjoittamista. Juuri eilen taisin miettiä sitä, miksi yleensäkään kirjoittaa kun maailma on jo täynnä kirjoja, on taitavia kirjoittajia (ja niitä, jotka jostain syystä saavat kirjansa kustannetuksi, anteeksi.). Että miksi ylipäätään kirjoittaa enää lisää? Onko kaikki jo sanottu?

Niin. Minä en ole vielä sanonut kaikkea. Siinä on hyvä lähtökohta jatkaa eteenpäin. Taistella eteenpäin, tarttua taas kynään.

Kirjoittajaryhmälleni puhun kerta toisensa jälkeen siitä kuinka tärkeää on kirjoittaa kaikesta huolimatt…

Hajanaisia ajatuksia päivien varrelta.

Kuva
Syyskuu lähenee loppuaan, ja se on ollut oikeastaan mukavan lempeä kuukausi kaiken kaikkiaan. Ehkä aurinkoiset päivät saivat sen aikaan ja että syksyn koleus ei päässytkään vielä ylle niin voimalla miltä näytti. On ollut aikaa laskeutua (kolean) kesän jälkeen kohti syksyä, kohti sitä tosiasiaa että talvikin odottaa siellä nurkan takana. Ei niin että sitä millään tavalla kyllä odottaisin.
Viimeksi kirjoitin siitä, etten olen kirjoittanut. (Teko)syitä voisin listata vaikka kuinka, mutta eihän sitä tarvitse selitellä kenellekään muulle kuin itselleen. Tärkeintä on kuitenkin se, että halu kirjoittaa on edelleen, enää pitäisi saada itsensä käynnistymään uudelleen, saada oikealle taajuudelle. Ajattelin että tämän blogin herättäminen voisi olla yksi keino, ja tarkoitus olisi kirjoittaa useamminkin tänne. Toisena aktivoijana toimii kirjoittajapiiri, jota olen nyt syyskuussa alkanut vetämään, ja ainakin ensimmäisen kokoontumiskerran jälkeen olin itsekin aivan innoissani, ryhmä on ainakin innos…

Pitkän tauon jälkeen.

Kuva
Blogi on ollut hiljaa pian neljä kuukautta. Se on pitkä aika.
Välillä olen miettinyt että pitäisikö kirjoittaa, mutta yhtä usein tai useamminkin olen ajatellut ettei tänne ole kovinkaan paljon kirjoitettavaa. Enkä ole kirjoittanut.

Jos olen täysin rehellinen; en ole kirjoittanut yhtään mitään. Pitkään aikaan.
Ja silti jossain tuolla se kutkuttaa: kirjoittaminen. Sanat. Se matka, jolle ne aina vievät.
Olen miettinyt että ehkä vielä sittenkin.

Kai olen kyseenalaistanut kaiken. Aivan kaiken mitä elämässäni on ollut. Siksi olen ollut hiljaa, katsonut mitä jää jäljelle.

Blogin tilastojen mukaan vielä täällä blogin puolella on ollut liikennettä, vaikka uusia tekstejä ei ole ilmestynyt aikoihin, siksi ajattelin antaa tälle vielä mahdollisuuden.
Ja pitkän kirjoittamattoman kauden jälkeen, ehkä tämä on se raivaussaha, jonka avulla suunnistaa eteenpäin.

Syksy on uuden alkua, niin se on minulla aina mennyt. Ja niin on myös nyt. Ja se tuntuu hyvältä.

Kaukaa näkee lähemmäs.

Kuva
Alkuviikosta vietin muutaman päivän hieman pohjoisemmassa, Kuusamossa. Teimme työporukan kanssa kevätretken hieman erilaisiin maisemiin, ja ainakin itselleni tuo irtiotti teki enemmän kuin hyvää. Ei siinä, arki kotona perheen kanssa on hyvää, mutta joskus sitä tarvitsee pienen irtioton kaikesta. Sitä että maisemat vaihtuvat, on aikaa itselleen ja omille ajatuksilleen. Ja missäs muuallakaan omat ajatukseni olisivatkaan tuulettuneet paremmin kuin luonnon keskellä, ja siitä sainkin ilokseni nauttia muutaman päivän ajan. Maanantaina kierrettiin Pieni Karhunkierros ja tuon 12 km aikana nautin kyllä jutustella kollegoiden kanssa, mutta ehkä sitäkin enemmän olla omissa ajatuksissani. Maisemat olivat upeat ja vaihtelevat ja siellä luonnon keskellä oli taas niin helppo olla ja hengittää. Kaikki kiire oli poissa, ja moni asia menetti merkityksensä. Joskus jotkut asiat saavat niin suuret mittasuhteet että tarvitsee mennä hieman kauemmas, jotta näkisi paremmin. Tiistaina osa porukasta lähti jo k…

Metsässä.

Kuva
Viime aikoina olen viettänyt paljon aikaa luonnossa. Oman pyörän ostaminen avaa kummasti tätä lähiseutuakin aivan uudella tavalla.
Useimmiten olemme saaneet miehen kanssa pyöräillä omissa oloissamme, joskus vastaan on taas tullut peura (se pelästyi meitä enemmän kuin me sitä), ja välillä pyörälenkit ovat kulkeneet tasaisia teitä pitkin, välillä taas umpimetsässä poluilla ja sen vieressä.
Luonnon keskellä mieli rauhoittuu. On helpompi hengittää. Viimeisetkin rippeet kiireestä karisevat kun autojen äänet kaikkoavat jonnekin kauas ja kuulee lintujen laulavan kaikkialla.
Yksi parhaimmista tuoksuista maailmassa on sateen jälkeinen metsä, se vie minut myös muistoihin, lapsuuteen ja leikkeihin kodin lähimetsässä.
Metsän keskellä löydän itsestäni myös sen tytön, joka lapsena olin. Näen parhaimmat majapaikat ja kiipeilypuut, notkelmat ja metsäpurot, joiden äärellä olisin lapsena istunut lukemassa ja kirjoittamassa. Jos muuten arjessa on välillä liiankin aikuinen, metsän keskellä voi hetken ai…

Kohti uusia unelmia?

Kuva
Palaan vielä hieman edellisen tekstini aiheeseen; unelmiin nimittäin.
Kaikki unelmat eivät toteudu, sen ainakin itse olen kokenut useampaankin kertaan. Olenko pettynyt? Kyllä, joka kerta. Olenko lakannut unelmoimasta? Hetkeksi kyllä, mutta sitten kuitenkin sieltä jostain nostaa päätään ne pienemmät unelmat. Ne, joita en ole edes nähnyt suurempien viedessä kaiken tilan.
Olen sitä mieltä että edelleen meidän tulee unelmoida myös suuria. Niitä, jotka eivät välttämättä edes koskaan toteudu. Koska kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä, joskus pitää pettyä, ja elämä vain olisi todella tylsää ilman sitä.
Mutta kun ovi paiskautuu nenän edestä kiinni ja mustelmia tulee enemmän kuin tarvitsisi, on aika pysähtyä. Katsoa ympärilleen ja nähdä kaikki se, mitä on. Ei meidän tarvitse tyytyä siihen mitä on, mutta on tärkeää nähdä kuinka paljon kaunista ympäriltä löytyykään. Nähdä arjen kauneus. Tehdä arjesta kaunista. Nauttia elämän pienistä pilkahduksista.
Ja joskus ei tarvita kuin yksi tai toinenki…

Kun unelmat eivät toteudukaan.

Kuva
En aio kirjoittaa suurinta osaa Suomea puhuttavasta aiheesta; tästä jatkuvasta lumentulosta toukokuussa. En, vaikka tänäänkin sitä on satanut kerran jos toisenkin.  Lumen sijaan kirjoitan unelmista, aiheesta josta kirjoitan kerran toisensa jälkeen, vaikka en kuitenkaan niin usein kuin pyörittelen näitä asioita ajatuksissani.
Blogeja ja lehtiä lukiessa yleensä painotetaan sitä näkökulmaa että unelmia kohti tulee edetä, pitää tehdä töitä niiden eteen, ei saa luovuttaa, ja kas, unelmat lopulta toteutuvat. Ei siinä mitään, en minä näistä mitään kiellä. On totta että unelmat eivät tuppaa toteutumaan jos niiden eteen ei tee töitä. Eikä tietenkään saisi luovuttaa, mutta. On se mutta. Aina ne unelmat eivät vain toteudu. Ei ainakaan sillä tavalla kuin itse haluaisi.
Joskus tuntuu että unelma toisensa perään katoaa saavuttamattomiin. Ne lentävät niin kauas ettei niistä näy enää mitään. Eikä aina ole kyse siitä että unelmat olisivat olleet liian suuria tai utopistisia, eikä edes siitä etteikö ol…

Kyytiä kyynisyydelle.

Kuva
Uteliaisuus kyynisyyden voittavana filosofiana, näin kirjoittaa Teppo VapausNälkä-lehden pääkirjoituksessa. Jäin miettimään tuota ajatusta hieman pidemmäksi aikaa. Sillä niinhän sen pitäisi olla; uteliaisuuden pitäisi elämässämme olla niin suurta ettei enää jäisi tilaa kyynisyydelle. Mitä enemmän annan uteliaisuudelle tilaa elämässäni, sitä vähemmän elämästäni löytyy kyynisyyttä.
Meistä jokainen on varmasti kohdannut kyynisiä ihmisiä, moni meistä on myös ehkä huomannut itse muuttuneensa kyyniseksi.  Olen suurimmaksi osaksi osannut elää tietynlaisessa kuplassa, olen osannut sulkea monet asiat ulkopuolelle, olen jaksanut uskoa huomiseen ja parempaan. Vuosi sitten kuitenkin huomasin että nämä piirteet olivat katoamassa; olin muuttumassa kyynniseksi ja se pysäytti.
Lapsi on luonnostaan utelias, halukas tutkimaan maailmaa, ja jos seuraa lapsen toimintaa, havainnoi lapsia ympäristöään aivan eri tavalla kuin me aikuiset. Ja siihen lapsenomaisuuteen pitäisi osata palata. Pitäisi potkaista se kyy…

Tänään valitsen olla onnellinen.

Kuva
Eilen istuin kylälaiturillamme ja ajattelin että juuri nyt olen onnellinen. Aurinko paistoi, talvitakissa tuli kuuma ja joki virtasi edessäni kertoen keväästä. Kurkiaura lensi taivaalla ja minä hymyilin. Instagramiin kirjoitin alimman kuvan yhteyteen Today I choose to be happy. Tänään valitsen olla onnellinen. Sillä niin ajattelen. Minä voin valita olla onnellinen. Tai vastavuoroisesti keskittyä siihen kaikkeen, mikä on huonosti ja ajatella olevani onneton. Voin valita nähdä elämässäni harmauden sijaan enemmän värejä. Voin valita nauttia elämästäni juuri sellaisena kuin se tällä hetkellä on (ja voin silti tehdä töitä sen eteen että elämäni voisi olla vieläkin parempaa). Voin valita hymyillä tai murjottaa, ja kummallakin on vaikutuksensa siihen millainen päivästäni muotoutuu.
Millaisia valintoja sinä teet juuri tänään?

Kevätttä rinnassa.

Kuva
Blogitauko venähti pidemmäksi kuin suunnittelin. Joulu oli ja meni, vuosikin vaihtui. Olen yrittänyt antaa itselleni aikaa palautua, kroppa vain tulee paljon pääkoppaa jäljessä. Joskus olen kipeääkin kipeämpi ja siinä vaiheessa voimat valuvat alas kuin veitsellä leikaten. Mutta en halua antaa enää fyysisen kivun tai sairastelun estää minua elämästä, tekemästä sitä mitä rakastan. Pitkään olin kirjoittamatta, mutta kaiken hiljaisuuden jälkeen tiedän mitä haluan, ja sen myös haluan tehdä. 
Talvi on taittunut kevääksi, vaikka juuri nyt ulkona saataakin taas lunta. Mielessä on paljon uutta, kevät on täynnä uusia kokemuksia ja aluevaltauksia. Mikään ei ole parempi tunne kuin se kun aurinko paistaa taas.
En uskalla luvata että blogi päivittyisi tiheään tahtiin tästä eteenpäin, mutta nyt olen ainakin taas aloittanut.