Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2017.

Mielikuvituksen voima.

Kuva
Tämä postaus on roikkunut luonnoksena jo muutaman päivän, sillä aina kun olen avannut koneen olen tullut siihen johtopäätökseen etten keksi mitään kirjoitettavaa. Mutta olen päättänyt pitää kerran viikossa tahdista tällä kertaa kiinni, joten tänään päätin istua alas ja kirjoittaa. Jotain.
Kirjoitusryhmääni ohjeistan kerta toisensa jälkeen että ottakaa kiinni ensimmäisestä ajatuksesta ja lähtekää siitä liikkeelle. Ensimmäinen ajatus on yleensä se parhain.
En tiedä onko tämä ensimmäinen ajatukseni nyt se parhain lukijan näkökulmasta, mutta tällä mennään...
Nämä muutamat päivät olen miettinyt joka kerta mielikuvitusta ja sen voimaa. Ja sitä millaista on elää vilkkaan mielikuvituksen kanssa. Kirjoittaessa vilkas mielikuvitus on äärimmäisen hyödyllinen. On helppo sukeltaa mielikuvitusmaailmaan, luoda uusia ympäristöjä, ihmisiä ja kehitellä tapahtumia toisensa perään. Usein henkilöhahmoista tulee niin todellisia että on kuin kyse olisi oikeista ihmisistä. Ja tietyllä tavalla ainakin minull…

Pois mukavuusalueelta.

Kuva
Viime perjantaina kirjoituspiirissä puhuin ryhmäläisille siitä kuinka tärkeää on välillä poistua sieltä mukavuusalueelta; siitä tavasta tai tyylistä kirjoittaa, joka on helppoa ja joka sujuu.
Ei totutulla tavalla kirjoittamisessa ole mitään vikaa, sitä olen painottanut alusta lähtien, mutta haluan aina hieman tökkiä muita eteenpäin, kokeilemaan joitain uutta, astumaan pois sieltä tutusta ja turvallisesta.

Koska vain haastamalla itseään, kokeilemalla jotain uutta voi kehittyä.

Itselleni pitkän proosan kirjoittaminen on aina ollut hyvin helppoa, en ole kokenut suuria vaikeuksia kirjoittaa monisatasivuista romaania, vaikka tietenkin jokaisessa projektissa on omat haasteensa. Itselleni yksi suurimmista ja haastavimmista projekteista olivat parin vuoden takaiset monologit, joiden myötä jouduin astumaan täysin pois omalta mukavuusalueeltani; kirjoitin esittävää tekstiä, kirjoitin jotain aivan muuta kuin olin siihen asti kirjoittanut. Ja samalla vieläkin suurempi askel oli astua ohjaajan sa…

Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

En ole aikoihin enää kirjoittanut tänne blogiin lukemistani kirjoista, enkä yleensä lue juoksusta kertovia kirjoja, koska en itse juokse. Mutta tällä kertaa tein poikkeuksen kummankin asian kohdalla. Luin juoksemisesta kertovan kirjan, ja päätin myös kirjoittaa siitä tänne.

Jos olen rehellinen, niin en itse asiassa nykypäivänä pahemmin osta kirjoja, vaan olen sen sijaan kirjaston suurkuluttaja ja ahmin kirjat sitä kautta. Mutta jostain syystä tämän kirjan kohdalla päätin toimia toisin ja jopa laitoin kirjan ennakkotilaukseen.

Ennakkoon kirjasta kerrottiin, että se ei ole perinteinen juoksukirja, eikä sisällä yhtään tsemppilausetta, juoksuohjelmaa tai kehotusta venytellä etureittä. Sen sijaan kirjan kerrottiin olevan elämänmakuinen ja kyyneltenkin siivittämä tarina selviytymisestä, asennemuutoksesta ja elämänilon löytymisestä syövän kautta.

Mietin pitkään, mikä tässä kirjassa sai minut kiinnostumaan. Ei juokseminen, ei selviytymistarinakaan, vaikka sitäkin kirja on. Ehkä se oli lopulta…

...en ole sanonut vielä kaikkea.

Kuva
Väheksyin kirjoittamistani kun ajattelin, että kaikki ovat sanoneet kaiken. Tartuin kynääni kun huomasin etten minä ole sanonut kaikkea.
(Solveig Hiltunen, Kaikki mahtuu käsilaukkuun)

Tuon yllä olevan runon poimin itse asiassa kolmen vuoden takaisesta kirjoituksestani, kun olen tässä hieman lueskellut vanhoja tekstejäni pohtiessani mistä ihmeestä olen aikaisemmin tänne blogiini kirjoittanut.

Vähän aikaa sitten kirjoitin siitä, etten ole kirjoittanut, mutta silti nähtävästi pohdin paljonkin kirjoittamista. Juuri eilen taisin miettiä sitä, miksi yleensäkään kirjoittaa kun maailma on jo täynnä kirjoja, on taitavia kirjoittajia (ja niitä, jotka jostain syystä saavat kirjansa kustannetuksi, anteeksi.). Että miksi ylipäätään kirjoittaa enää lisää? Onko kaikki jo sanottu?

Niin. Minä en ole vielä sanonut kaikkea. Siinä on hyvä lähtökohta jatkaa eteenpäin. Taistella eteenpäin, tarttua taas kynään.

Kirjoittajaryhmälleni puhun kerta toisensa jälkeen siitä kuinka tärkeää on kirjoittaa kaikesta huolimatt…