Luettua: Joonas Laurila; Juoksijan järki

En ole aikoihin enää kirjoittanut tänne blogiin lukemistani kirjoista, enkä yleensä lue juoksusta kertovia kirjoja, koska en itse juokse. Mutta tällä kertaa tein poikkeuksen kummankin asian kohdalla. Luin juoksemisesta kertovan kirjan, ja päätin myös kirjoittaa siitä tänne.

Jos olen rehellinen, niin en itse asiassa nykypäivänä pahemmin osta kirjoja, vaan olen sen sijaan kirjaston suurkuluttaja ja ahmin kirjat sitä kautta. Mutta jostain syystä tämän kirjan kohdalla päätin toimia toisin ja jopa laitoin kirjan ennakkotilaukseen.

Ennakkoon kirjasta kerrottiin, että se ei ole perinteinen juoksukirja, eikä sisällä yhtään tsemppilausetta, juoksuohjelmaa tai kehotusta venytellä etureittä. Sen sijaan kirjan kerrottiin olevan elämänmakuinen ja kyyneltenkin siivittämä tarina selviytymisestä, asennemuutoksesta ja elämänilon löytymisestä syövän kautta.

Mietin pitkään, mikä tässä kirjassa sai minut kiinnostumaan. Ei juokseminen, ei selviytymistarinakaan, vaikka sitäkin kirja on. Ehkä se oli lopulta tuo asennepuoli, vaikka eipä sillä loppujen lopuksi ole väliä, miksi kirjan päätin tilata.
Oppiminen on tapahtunut toisinaan perse edellä puuhun -metodilla, mutta sellaista se vaan joskus on. Pääasia on, että oppi jää päähän ja vie eteenpäin. Epäonnistumiset ovat kasvattaneet minua enemmän kuin onnistumiset. 
Olin hyvin huojentunut siitä, että kirja ei sisältänyt yhtäkään juoksuohjelmaa tai tsemppilausetta, ja että se luvattiin jo kirjan takakannessa. En siis joutunut kokemaan huonoa omaatuntoa siitä etten ole oikeastaan edes kiinnostunut juoksemisesta. Mutta huomasin että samat ajatukset koskevat muitakin lajeja, tai sitä intohimon kohdetta, joka elämästä useimmilta meistä löytyy. Yksityiskohtaiset kuvaukset juostuista maratoneista eivät ehkä olleet se minulle kiinnostavin juttu kirjassa, mutta toisaalta kirjasta olisi jäänyt uupumaan jotain melko oleellista, jos niitä kirjasta ei olisi löytynyt.

Itse en siis harrasta juoksua, mutta olen toipunut vähitellen pitkällisestä uupumuksesta, ja sen kautta löysin oman tartuntapintani kirjasta. Olen viimeisten kahden vuoden aikana kamppaillut fyysisen kuntoni ja terveyteni kanssa ja kironnut hidasta palautumista, mutta vähitellen olen oppimassa että se todellakin vie aikaa palautua vuosikausien ylikuormittumisesta. En yritä edes väittää että syöpä ja uupumus olisivat sama asia, mutta tunnistin erittäin hyvin ne tunnetilat ja ajatukset, joista Laurila kirjassaan kirjoitti.

Minulle Juoksijan järki oli siis jollain tavalla myös jopa ihan terapeuttinen. Ymmärrän taas kerran antaa itselleni ja kropalleni aikaa toipua, etten vaatisi itseltäni liian paljoa liian nopeasti. Ja myös ne muut haasteet ja vastoinkäymiset elämässäni; haluan taas ajatella että hitsi vie, nämä kyllä vielä selätetään. Ja kuten Laurila kirjassaan kirjoittaa, ajatusmaailma on loppujen lopuksi se missä suurin työ tehdään, ja vaikka se ehkä viekin aikaa, niin kaikki se työ kannattaa.

Arvostan sitä, että kirja oli kirjoitettu niin rehellisesti. Että asioista puhuttiin niin kuin ne olivat ja ovat. Että on ollut vaikeaa, on tullut tehtyä lukemattomia virheitä, että asiat olisi voinut välillä tehdä toisinkin. Mutta silti kaiken keskellä kasvun myötä opittu asia, se tärkein: Kaikesta voi selvitä.
Joskus oman tien löytäminen vie vain vähän pidemmän aikaa ja on kasvettava henkisesti, ennen kuin ymmärtää sen, mitä todella haluaa tehdä. Ja ennen kaikkea uskoa siihen, mitä tekee.
Arvostan sellaisia ihmisiä, jotka kaaduttuaan nousevat ylös. Sellaisia, jotka haluavat voittaa esteet ja raivata tiensä eteenpäin. Arvostan ihmisiä, joilta löytyy se valtava palo ja halu siihen omaan juttuun, ja ennen kaikkea elämään. Ja tällaisen ihmisen löysin Juoksijan järki -kirjan takaa.

Itse luin kirjan muutamassa päivässä, sillä sitä oikein ei voinut jättää keskenkään. Jos pitäisi vielä kertoa kenelle kirja on suunnattu, niin uskaltaisin kyllä väittää että sen voisi lukea aivan jokainen. Juoksijan järkeä ei kannata jättää kirjakaupan tai kirjaston hyllyyn aihepiirinsä takia, sillä vaikka juoksu on oleellinen osa kirjaa, niin se oli ainakin omasta näkökulmastani sivuseikka. Toisaalta taas  juoksua harrastavat saavat kirjasta varmasti paljon inspiraatiota ja vinkkejä omaan harrastukseensa. Riippuu siis ehkä eniten siitä, mitä kirjasta haluaa itselleen saada.

Tiedän ettei tämä teksti ole kovinkaan kriittinen, joidenkin mielestä se saattaa olla jopa liiankin ylistävä kirjoitus. Mutta en pyydä anteeksi, sillä Juoksijan järki oli minulle se kauan kaivattu potku takamukselle jatkaa eteenpäin.

Kommentit

Kuukauden luetuimmat tekstit

Yksi toteutunut unelma!

Katse eteen- vai taaksepäin?

Vinkkejä luovaan työhön, osa V